LÄÄKÄRI VANNOO NÄHNEENSÄ VILAUKSEN HELVETISTÄ

Muita viestejä ja kirjoituksia, jotka eivät ole suoranaisesti kanavointeja.

LÄÄKÄRI VANNOO NÄHNEENSÄ VILAUKSEN HELVETISTÄ

ViestiKirjoittaja hammer » 23.11.2016 20:10

LÄÄKÄRI VANNOO NÄHNEENSÄ VILAUKSEN HELVETISTÄ

Kirjoittanut Rajiv Parti (www.dailymail.co.uk)
18.11.2016
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Kaikkien merkkien mukaan potilas leikkauspöydällä oli kuollut. Hänen sydämensä oli pysähtynyt, hänen kehostaan oli valutettu veri eikä hän kyennyt enää hengittämään itse.

Hän oli itse asiassa valekuollut kirurgisesta menetelmästä, joka korvaa veren viileällä nesteellä ja lopettaa kaikki elintoiminnot. Sen aikana kirurgeilla on tunti aikaa korjata repeämä sydämeen johtavassa päävaltiossa.

Tämä on vaikea leikkaus, vaarallisesta puhumattakaan. Ja sairaalan johtavana nukutuslääkärinä tehtävänäni oli varmistaa, että potilas pysyi täysin tajuttomana koko ajan.

Hän pysyi, ja onneksi selviytyi.

Olin myöhemmin toipumishuoneessa hänen rinnallaan, kun hän heräsi hymy kasvoillaan.

"Katselin teitä leikkaushuoneessa", hän kertoi minulle. "Olin ulkona kehostani ja leijuin katonrajassa. Näin sinun seisovan pöydän päässä. Näin kirurgin ompelevan paikan valtimooni. Näin tuon hoitajan …"

Kaikki mitä hän sanoi, oli selittämättömän täsmällistä. Mutta olisiko hän oikeasti voinut nähdä kaiken?

Ei tietenkään – miten hän olisi voinut nähdä mitään, kun hänen sydämensä ei lyönyt, pää oli pakattu jäähän ja aivot lakanneet toimimasta?

Hän ei ollut ensimmäinen potilaani, joka oli kertonut kummallisista tapahtumista. 25-vuotisen urani aikana olin kuullut ihmisten väittävän nähneensä edesmenneitä ystäviä sydämenpysähdyksen aikana tai valoa tunnelin päässä tai valosta tehtyjä ihmisiä.

Olin aina ajatellut, että tuollaiset tarinat olivat hölynpölyä, joten sanoin palaavani puhumaan hänen kanssaan myöhemmin. Mutten koskaan palanut.

Seuraavaan päivään mennessä hänet oli siirretty toiselle osastolle, joten hän ei ollut teknisesti enää vastuullani. Ja aika oli rahaa. Niin materialistinen olin.

Muutamassa päivässä tuosta potilaasta oli tullut vain yksi anekdootti.

Monella tapaa vaimollani Arpanalla ja minulla oli auvoinen elämä. Hän pyöritti omaa hammaspraktiikkaansa ja minä ansaitsin hyvin – nukutuslääkärinä olemisen lisäksi olin yksityisen kipuklinikan yksi perustaja.

Pian olimme vaihtaneet pienen talon suurempaan ja sitten kartanoon. Automme olivat muuttuneet keskiverto Fordeista ja Toyotoista "superautoihin", mm. Porsche ja Hummer. Suunnittelin Ferrarin ostamista. Tavoitteeni oli kaikki suurempi – talo, autot, taidekokoelma, pankkitilit.

Luonnollisesti varmistin, että kolmella lapsellani oli hienoin mahdollinen koulutus. Ja vanhimman poikani Raghavin elämä oli suunniteltu: hän seuraisi jalanjälkiäni ja hänestä tulisi lääkäri.

Ainoa ongelma oli, ettei hän ollut kiinnostunut lääketieteestä, ja hänen arvosanansa näyttivät sen. Minulla ei ollut sympatiaa. Huusin hänelle paljon ja rankaisin häntä vihallani. Isäni ja isoisäni tapaan teoriani lastenkasvatuksesta oli: "Taipunut naula pitää suoristaa vasaralla."

Muuten tunsin elämäni olevan lähes täydellistä.

Sitten vuonna 2008 51-vuotiaana sain tietää, että minulla oli eturauhassyöpä. Olin raivoissani Jumalalle – mitä olin tehnyt ansaitakseni tämän? Silti tilasin leikkauksen yhdeltä maan parhaista eturauhaskirurgeista ja oletin, että kaikki olisi hyvin. "Voin melkein taata, ettei komplikaatioita tule", kirurgi sanoi minulle. Mutta jokin meni dramaattisesti pieleen, ja minulle jäi uskomattoman tuskallinen arpikudos ja muita hankalia sivuvaikutuksia.

Seuraavien kahden vuoden aikana tehtiin vielä viisi leikkausta vahingon korjaamiseksi, mutta mikään niistä ei oikein toiminut.

Sitten yhtenä iltana, vain kaksi viikkoa viidennen leikkaukseni jälkeen, minua alkoi yhtäkkiä pyörryttää. Kuumetta oli 40.5 astetta.

Tiesin välittömästi, mitä tapahtui. Kahdesta vahvasta antibioottikuurista huolimatta infektio levisi nopeasti vatsaan. Ja jos en saisi nopeasti apua, kuolisin pian septiseen shokkiin.

Vaimoni onnistui, kyynelten virratessa hänen kasvoiltaan, sullomaan minut Bemariinsa ja ajamaan sairaalaan, jossa minut nostettiin nopeasti työntökärryyn.

Muistan ilmestyneeni esiin sumusta ja näin kirurgin häämöttävän yläpuolellani. Hän piti käsiään kuin rukoilijasirkka – merkki, että ne oli kuurattu kätensä leikkausta varten ja niihin voitiin laittaa hansikkaat.

Seuraavalla kerralla kun tulin tajuihini, olin leikkaussalissa. Onnistuin kertomaan nukutuslääkärille, mitä tein elääkseni, ja kysyin, mitä hän aikoi antaa minulle. "Propofolia ja fentanyyliä", hän sanoi. Toisin sanoen, ne tavalliset – juuri sitä, minkä minäkin olisin valinnut.

"Oletko valmis?" kirurgi kysyi. Hän heilautti hanskakättään nukutuslääkärille, ja olin unessa, ennen kuin ehdin vastata.

Oliko se ohi? Oliko leikkaus jo ohi? Tunsin kiitäväni suoraa ylöspäin, kuin hississä. Se oli sama tunne, jonka saa vatsaan, kun nousee nopeasti pilvenpiirtäjän 20. kerrokseen.

Hitaasti tietoisuuteni alkoi palata. Näin katon lähestyvän, sen kiiltävän pinnan tulevan hitaasti lähemmäs.

Sitten katsoin alaspäin ja näin oman vatsani, jossa oli useita viiltoja. Kuulin nukutuslääkärin kertovan hävyttömän vitsin. En toista sitä, mutta kaikki leikkaussalissa nauroivat, myös minä.

Mutta missä olin? Muutaman hetken olin jähmettynyt siitä pelosta, että mikä tahansa pitikin minua katossa, se antaisi minun yhtäkkiä pudota. Lopulta kuitenkin rentouduin ja katselin täysin hämmästyneenä, kun kirurgit ja hoitajat työstivät kehoani.

"Olenko tuo oikeasti minä, vai olenko tämä oikeasti minä?" mietin. "Miten voin olla kummassakin paikassa samanaikaisesti?"

Yhtäkkiä tulin tietoiseksi muutoksesta perspektiivissäni, kun näkökenttäni laajeni. Olin edelleen leikkaussalissa, mutta samaan aikaan näin äitini ja sisareni istumassa sohvalla perheeni kotona, tuhansien mailien päässä New Delhissä, missä kasvoin.

Näkymä oli elävä ja yksityiskohtainen. Sisarellani oli yllään siniset farkut ja punainen neulepusero ja äidilläni vihreä sari ja neulepusero.

"Mitä meidän pitäisi laittaa päivälliseksi?" sisareni kysyi.

"Ulkona on kylmää", äitini sanoi. "Meidän pitäisi laittaa kuumaa keittoa. Linssit kuulostavat hyvältä."

Olin niin keskittynyt heihin, että äkillinen ääni, kun instrumentit kolisivat leikkaussalissa, saivat minut säpsähtämään. Kääntäessäni pään vasemmalle huomasin, että pystyin edelleen näkemään ja kuulemaan näkymän alapuolellani.

"Tämä kaveri on täysin sekaisin. On onni, että hän on täällä. Anna minulle lisää vanutuppoja" kirurgi sanoi hoitajalle.

Olin nyt oikeasti peloissani. Mitä tapahtui? Pääsisikö irrallaan oleva tietoisuuteni koskaan takaisin kehoon – vai olisiko kohtaloni vaeltaa ikuisesti henkenä?

Olinko kuollut? Minusta tuntui astronautilta, joka oli lähtenyt avaruuspuvustaan ja huomannut, että se oli alun alkaenkin tarpeeton. Paniikin noustessa katsoin edestakaisin kahta näkymää, kunnes kumpikin alkoi hämärtyä kuin nopeasti laskeva aurinko. Kaikki oli pimeää. "Olin helpottunut – palaan kehooni", ajattelin.

Sitten hätkähdin puhtaasta pelosta. Oikealla puolellani kuulin tuska- ja ahdistushuutoja. Minua vedettiin kuin liikkuvaa jalkakäytävää liekehtivän kanjonin reunalle. Savu täytti sieraimeni ja sen kanssa kuvottava palavan lihan haju. Tiesin olevani helvetin partaalla.

Yritin kääntyä pois, mutta joka kerta ottaessani askeleen taaksepäin, jokin näkymätön voima siirsi minua eteenpäin. Ääni puhui minulle telepaattisesti. "Olet elänyt materialistista ja itsekästä elämää", se sanoi. Tiesin sen olevan totta ja minua hävetti. Vuosien saatossa olin kadottanut empatian potilaitani kohtaan.

Seisoessani helvetin reunalla muistin erään naisen, joka oli tullut klinikalleni hoidattamaan kroonista niveltulehdusta. Hänellä oli huomattavaa kipua, mutta se ei ollut syy hänen unettomuuteensa.

"Minun täytyy puhua kanssanne, tohtori", nainen sanoin minulle. "Mieheni on kuolemassa keuhkosyöpään, enkä tiedä, mitä tehdä."

"Haluaisin puhua kanssanne", sanoin kirjoittaen kipulääke- ja unilääkereseptiä. "Mutta useita potilaita on odottamassa."

Olin kuin robotti. Olin opetellut turruttamaan tunteeni. Vielä pahempaa, olin opetellut ajattelemaan vain itseäni.

Kun savu nousi ja palavat sielut huusivat ympärilläni, ajattelin omaisuuttani ja sitä, miten merkityksetöntä se oli. Miksi minulla oli kaikkia niitä asioita? Miksi tarvitsin niin suuren talon, että ollessamme talon eri osissa, meidän täytyi kommunikoida älypuhelimilla?

Olin täynnä häpeää. Mutta tiesin, että tilaisuuteni muuttua oli mennyt – millä hetkellä hyvänsä minut vedettäisiin tulikuoppaan palaamaan ikuisuudeksi. Ei näyttänyt olevan tietä ulos, mutta rukoilin kuitenkin sitä.

"Jumalani, anna minulla toinen mahdollisuus. Ole kiltti, ja anna minulle toinen mahdollisuus."

Melkein tuolla hetkellä sain toisen mahdollisuuteni – ihmisen muodossa jonka odotin viimeksi näkeväni. Se oli isäni. Tunnistin hänet välittömästi, vaikka hän näytti ainakin 30 vuotta nuoremmalta kuin kuollessaan.

Hän otti minua kädestä ja johti minut pois helvetin reunalta, kuin olisin ollut vielä pieni poika.

Sitten isäni yritti lohduttaa minua laittaen kätensä ympärilleni – ja se oli ensimmäinen kerta, jonka muistin hänen koskettaneen minua rakastavasti.

Ollakseni rehellinen, vetäydyin melkein taaksepäin – vielä 53-vuotiaana pelkäsin, että isäni aikoisi lyödä minua, kuten hän oli tehnyt hyvin monta kertaa lapsuudessani.

Mutta juuri silloin sain elävän takauman päivästä, jolloin hän sai tietää, että olin lintsannut koulusta, ja löi minua julmasti krikettimailalla.

Yhtäkkiä näin kaikella muotoa hänen perspektiivinsä. Hänen omista unelmistaan tehdä itsensä paremmaksi ei ollut tullut mitään, joten hän oli lyönyt minua, koska ei kestänyt nähdä, että haaskaan elämäni.

En löytänyt isäni mielestä vihaa, vaan pelkoa. Hän oli pelännyt, etten käyttäisi hyväksi tilaisuuttani ja menisi yliopistoon. Ymmärsin lopulta, että hänen tyranniansa oli syntynyt rakkaudesta.

Ja nyt tämä. Isäni, julma ja itsevaltainen isäni, pelasti minut henkisesti helvetistä! Katsoin häntä silmiin, ja sydämeni suli rakkaudesta.

Hänen suustaan ei tullut sanoja, mutta ensimmäistä kertaa kuulin häneltä, että hänen oma isänsä oli ollut väkivaltainen hänelle, aivan kuten hän oli ollut väkivaltainen minulle.

"Vihassa", isä kertoi minulle, "ei ole tavallisesti kyse jostain tapahtumasta. Se välitetään isältä pojalle. Jos tiedät sen, voit lopettaa sen. Voit päättää olla olematta vihainen. Yksinkertainen rakkaus on tärkein asia universumissa."

Kysyin itseltäni, palaisinko koskaan elävien maille. Jos palaisin, minun olisi keskityttävä rakkauteen. Minun täytyisi rikkoa perheeni vihakierre.

Näkymä muuttui. Huomasin nyt, että olimme kävelleet suoraan tunneliin. Se oli pian täynnä ihmisiä, joiden tiesin olevan esi-isiäni, ja he ojensivat kätensä toivottamaan tervetulleeksi.

Tunnistin isoisäni, joka antoi minulle katseen, joka oli silkkaa iloa: "Rakkaus on tärkein asia, mitä on", hän sanoi minulle. Sitten hän ja isäni vain haihtuivat pois.

Olin nyt tunnelin puolivälissä. Ja silloin näin selonteon elämästäni, jossa koin uudestaan yksityiskohtaisesti kaikki hyvät asiat, joita oli tapahtunut lapsuudessani – mm. sisareni antamassa minulle makeisia ja lämmin tunne kääriytymisestä äitini rakkauteen.

Taaskin telepaattinen viesti tuli tyhjästä: "Yksinkertaiset hetket ovat tärkeimpiä. Kaikki hetket ovat muistoja ja oppitunteja. Ne kaikki rakentavat sen ihmisen, joka olet."

Lähestyin nyt tunnelin päätä, jossa valo loisti kirkkaammin kuin tuhat aurinkoa. Tunsin sen vetävän minua painottomasti puoleensa, mutten tuntenut pelkoa.

Kuitenkin ennen kuin saavutin tuon valon, kaksi enkelimuotoa ilmestyi tunneliin. Huokuen voimakasta energiaa leijuessaan yläpuolellani, ne esittäytyivät suojelijoikseni – arkkienkelit Mikael ja Rafael.

Olen hindu, joten vasta myöhemmin opin, että pyhä Rafael on parantajien enkeli ja pyhä Mikael on ihmisten suojelija ja enkeli, joka avaa ovia.

Kummallakin arkkienkelillä oli ihmismuoto, kuitenkin ne hohtivat valoa ja olivat läpikuultavia. Mikaelilla oli sininen sävy ja pitkät hiukset, Rafael oli vihertävä ja sillä oli lakki.

Hetkessä he nostivat minua ja opastivat edessämme roihuavaa valoa kohti. Kun lähestyimme, löysin itseni korkealta vihreän niityn yläpuolelta, joka oli täynnä ruusupuskia. Olin melkein haltioitunut mielihyvästä, jota toi ruohon ja ruusujen suloinen tuoksu.

Kuljimme korkeammalle tasolle ja sitten vielä korkeammalle, kunnes minua ympäröi puhdas valomaisema. Rafael selitti, että korkeimmalla tasolla ympärillä on voimakasta energiaa, joka koostuu puhtaasta rakkaudesta ja älykkyydestä – kaiken taustarakenne universumissa.

"Valaistuminen tulee", Mikael lisäsi, "kun ihminen oivaltaa, että rakkautta on kaikkialla ja se on ainoa asia, jolla on merkitystä. Kuitenkaan useimmat ihmiset eivät oivalla tätä, ennen kuin lähtevät Maasta."

Sen jälkeen he ottivat minua käsivarresta ja menimme nopeasti ylöspäin kohti valo-olentoa, sinihopeista muotoa jossa ei ollut mies- tai naispuolisia merkkejä.

Kun se "nielaisi" minut siniseen valoonsa, tunsin, että minut kiedottiin puhtaan rakkauden peittoon. "Olen yhtä universumin kanssa", ajattelin.

Tuo olento alkoi kommunikoida telepaattisesti. "Sinun täytyy tarkastella elämääsi vielä kerran", se sanoi. "On tärkeää pohtia muutoksia, joita sinun täytyy tehdä."

Se jatkoi, että minusta oli määrä tulla sielujen parantaja, joka auttaa ihmisiä sellaisissa ongelmissa, kuin riippuvuudet, masennus ja krooninen kipu.

En olisi enää nukutuslääkäri, vaan minusta tulisi henkilääketieteen, tietoisuuspohjaisen parantamisen, harjoittaja

En tiedä, miten kauan olin tuon olennon kanssa. Mutta kun poistumiseni tapahtui, se oli niin äkillinen ja nopea, että putosin valkoiseen sumuun. Ensimmäistä kertaa silmiini alkoi sattua, joten suljin ne.

Ja kun avasin ne … olin toipumishuoneessa. Sydämeni jyskytti ja keuhkoni pumppasivat kaksin verroin.

"Miltä sinusta tuntuu?" Se oli nukutuslääkäri, joka oli vielä kuuraamassa käsiään. "Se oli vaikea", hän sanoi viitaten leikkaukseeni.

Näytin varmaan pökertyneeltä, koska kun en vastannut, nukutuslääkäri nojautui lähemmäs. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.

"Näin sinut leikkaukseni aikana", sanoin. "Lähdin kehostani ja katselin teitä katosta."

"Mielenkiintoista", hän sanoi ääni täysin kiinnostumattomana.

"Ei, vaan oikeasti. Katselin, kun hoidit anestesiaa ja kerroit myös vitsin. Toisin hänen rivon vitsinsä sanasta sanaan, ja hän punastui.

"En varmaan antanut sinulle tarpeeksi unilääkettä", hän sanoi katsoen tiukasti kansiotani, voidakseen välttää tuijotukseni.

En aikonut tulla torjutuksi. Ammattilaisena toiselle päätin kertoa hänelle täsmälleen, mitä olin nähnyt. Niinpä kuvasin menemisen Intiaan, missä olin nähnyt äitini ja sisareni, ja kulkemisen helvetin reunalle. Olin juuri aloittanut seuraavan osan, kun hän vilkaisi kelloaan ja napsautti kansion kiinni.

"Hyvin mielenkiintoista", hän sanoi. "Palaan myöhemmin kuulemaan siitä."

En enää koskaan nähnyt häntä.

Kun kirurgi tuli tarkistamaan tilani, aloin kertoa taas kehosta irtautumiskokemustani, ja tällä kertaa pääsin tunneliin astumiseen saakka.

Tuossa kohtaa hän tarttui puhelimeensa, joka ei soinut. Sitten hän pyysi anteeksi sanomalla, että hänen oli soitettava tärkeä puhelu.

JÄLKIKIRJOITUS:

Toivuttuaan tohtori Parti irtisanoutui johtavan nukutuslääkärin tehtävästä Bakersfieldin sydänsairaalassa Kaliforniassa – kollegojensa suureksi hämmennykseksi – hankkiutui eroon kaikista kalliista autoistaan ja myi kartanonsa ja muutti puolta pienempään taloon.

Hänen vaimonsa tuki kaikkia päätöksiä ja piti perheen pystyssä, kun Parti perusti uuden praktiikan, jossa parannetaan ihmisiä meditoinnin ja muiden vaihtoehtomenetelmien avulla.

Oivaltaessaan, että hän oli laittanut oman egonsa vanhimman poikansa onnellisuuden edelle, tohtori Parti kannusti poikaansa, joka oli silloin kolmatta vuotta lääketieteellisessä, etsimään ammatin, josta tämä piti.

Hänen poikansa opiskelee nyt onnellisena tietokoneohjelmoijaksi ja nauttii läheisestä suhteesta isään, jota ennen pelkäsi.

Mukaillen tohtori Rajiv Partin kirjaa "Dying to Wake up".

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Paluu Muita kirjoituksia

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron