Lyons Antonia (crimsoncircle.com)

Jokaiselle kanavahenkilölle on varattu oma ketjunsa. Valtaosa kanavoinneista on Pirjo Laineen käännöksiä. Tänne siis vain kanavointeja. Näkemyksille /mielipiteille on varattu oma ketjunsa.

Lyons Antonia (crimsoncircle.com)

ViestiKirjoittaja hammer » 13.03.2021 13:00

ERÄÄN OPISKELIJAN MUISTELMIA

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Maaliskuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Minulla oli vakaa aikomus aloittaa artikkelini hauskalla ja nerokkaalla tavalla. Sanoja ei kuitenkaan tule, ja aivoni ovat yhtäkkiä menneet nukkumismoodiin. Kenties minun on parasta sitten mennä suoraan asiaan: satojen shoudien, ilmaisaineistojen, SES:n ja Aspektologian jälkeen olen yhtäkkiä oivaltanut, että rakastan olla opiskelija.

Se on siinä. Minä sanoin sen.

Nautin olla sen oppimisvaiheessa, mitä se kulloinkin onkin, ja olen tehnyt sitä hyvin nuoresta saakka. Epäilemättä jotkut shaumbra-veteraanit kauhistuvat sanoistani, mutta se on rehellinen totuus. Se muuten juolahti mieleeni Aspektologia-kurssin lopussa.

Olin todella innostunut mahdollisuudesta paljastua koko "sekopäisessä loistossani" (kuten kutsun sitä nykyään), anteeksipyytelemättä. Ja kuitenkin oli hyvin lyhyt hetki, jolloin ihmettelin: "Mitä nyt?"

Olenko nyt mestari? Olenko integroitunut? Jos olen, en halua olla. Haluan olla edelleen yksi lapsista, jotka odottavat innolla taas uutta kurssia. Haluan tuntea tuon jännityksen kehossani ja odotuksen jostain, mikä saa mieleni laajentumaan ja sydämeni sulamaan. Haluan hengailla kaikkien kavereideni kanssa netissä ja kertoa kivoja tarinoita siitä, miten tämä uusi kurssi todellakin muuttaa minut läpikotaisin.

Plaa, plaa, plaa. Tiedän, tiedän, että mokaan nyt. Mutta se on totuus, minun totuuteni. Ja jos tarkoitukseni on olla shaumbra, niin haluan voida sanoa, niin kuin asia on.

Kun törmäsin ensimmäisen kerran Crimson Circleen – pieni ikuisuus sitten – tilaisin välittömästi kuukausittaisen lehden. En kuitenkaan koskaan klikannut sitä auki.

Jotenkin minulla oli aina ollut se vaikutelma, että tämä shaumbra-juttu oli kummallinen kultti jostain afrikkalaisesta paikasta ja se yritti olla täysin henkinen. Kuvittelin parrakkaita, harmaahiuksisia miehiä valkoisissa tunikoissaan kerääntyneenä puhumaan elämästä. Tietysti oli naisiakin, pukeutuneena myös henkiseen tyyliin ja puhumassa hyvin sujuvasti sydämen asioista, terveellisestä ruuasta ja sellaisesta. Hmmmm, ei minua varten. Kiitos, mutta ei kiitos.

"En halua käyttää valkoista tunikaa, ja enimmäkseen en halua olla täysin viisas ja armollinen", ajattelin edelleen.

Tämä todella huvittaa minua nyt, mutta se myös osoittaa minulle, miten jo silloin kieltäydyin olemasta yksi "aikuisista". Olisin mieluummin harhaileva elämän opiskelija, etsien taas uutta jännitystä ja uutta vahvistusta epäilevälle sielulleni.

Kummallista, miten elämä muuttaa.

Synnyin tietäen, että olin mestari. Pienenä lapsena minulla oli tunne, että olin matkustanut kauas, hyvin kauas, ja tiesin enemmän, paljon enemmän, kuin ne idioottimaiset aikuiset, joita minulla oli ympärilläni. En luottanut kehenkään, sillä kukaan ei tiennyt paremmin kuin minä. Mutta löysin paljon iloa puhumisesta heidän kanssaan, erityisesti silloin kun he kuuntelivat, silmät ymmyrkäisinä epäuskosta. "Kuka tämä lapsi on? Miten hän voi tietää niin paljon?" ajattelin aina, että he haluaisivat kysyä, erityisesti silloin kun kerroin heille jotain heidän omasta elämästään, mitä he eivät edes itse tienneet.

Rakastin auttaa muita tuntemaan enemmän. Olemaan enemmän. Mutta kaikki tämä oli myös vähän pelottavaa monille, joten vanhempani veivät minut papin luo. "Onko hän normaali?" he kysyivät häneltä. Hän ei sanonut paljon, kenties siinä toivossa, ettei kukaan huoneessa huomaisi hänen salarakastaan.

Normaalina olemisen päivä koitti lopulta, kun käskin mestari-itseäni lähtemään, jotta voisin sopia mukaan siihen sotkuun, johon minua kasvatettiin. Silloin opiskelijaitseni ilmestyi varmaan ensimmäistä kertaa. Loppu on historiaa.

Kolmekymmentä vuotta eteenpäin, ja on vain minä itse ja minä, ja se on pelottava paikka, kenen tahansa kirjoissa. Erityisesti kun oivallat sen globaalin pandemian aikana.

Oli aamu viime vuoden huhtikuussa, kun tunsin jonkun vieressäni ensimmäisen sulkutilan aikana. Pari avaruusolennolta näyttävää, oudon punaisensävyistä varjoa, kuin ne olisivat voineet juuri lähteä Star Warsin lavasteista. Ne vain leijuivat ympäri. Tuona iltapäivänä avasin Shaumbra-lehden ensimmäistä kertaa, toiveenani löytää jokin tapa saada tämä typerä virus lähtemään. Vähänpä tiesin tuolloin, mihin olin ryhtymässä.

Tarkoitan, että kaikki nämä Crimson Circlen ihmiset olivat outoja! Kiroilivat, joivat viiniä, pukeutuivat hulluihin asuihin – he olivat ehdottomasti kultti. Mutta jatkoin joka päivä palaamista shoudeihin, kunnes yhtenä päivänä minusta tuntui samalta, kuin ollessani mestari. Olin tullut takaisin kotiin, mutten muistanut ketään perheestäni. Minäkin olin yksi noista oudoista ihmisistä ja olin ollut hyvin pitkään, mutta toisin kuin minä, he kaikki kuulostivat hyvin täysivaltaisilta. He puhuivat jatkuvasti mestaruudesta ja olemisesta myös Jumala. Mitä he tarkoittivat? Minusta he näyttivät vain yliampuvalta porukalta, joka oli kenties juuttunut 60-luvulle.

Minulta vei jonkin aikaa muodostaa ensikontaktini Facebookissa, siitä pelosta että nämä mestarit repisivät ikuisen opiskelijani kappaleiksi hirveillä kysymyksillä ja monilla epäilyillä. Onneksi kaikki olivat hyvin armollisia, ja hitaasti aloin muistaa.

Muistin, mistä tuo mestari tuli ja miksi minusta usein lapsena tuntui nostalgiselta ja väärässä paikassa olevalta. "Missä v**ussa olen?" muistan usein ihmetelleeni silloin. Ja minua hämmästyttää, etten itse asiassa näe tuota pientä tyttöä, joka olin ennen. Näen usein pienen pojan, tuntien kuitenkin samaa surullisuutta.

Shaumbrana oleminen ei ole kaikkia varten. Eikä uskoakseni pitäisikään. Ei ole sijaa tuolle tyypilliselle henkiselle nauttimiselle marttyyriudesta ja pakkomielteelle tehdä elämästä kaunista. Olet vain sinä ja sinä itse. Kukaan Jumala ei tule pelastamaan sinua, kun sinulla on paska päivä, etkä edes yritä syyttää siitä perhettäsi tai muuta maailmaa.

Siis kuvittele tyrmistykseni, kun juuri ennen Aspektolgia-kurssia näin yhtäkkiä, etten oikeasti halunnut päästää irti mistään aspekteistani. "Ei ikinä. Tein kovasti työtä ollakseni tämän sekopää!" oli ainoa asia päässäni ennen kurssin alkamista. "Panostin koko itseni luodakseni tämän fantastisen tarinan, ja nyt minun täytyy päästää sitä irti? Ei ikinä!"

Itkin aika paljon, koska en voinut uskoa omaa jääräpäisyyttäni ja koska olin myös hyvin surullinen. Tarinasta irtipäästäminen on erittäin yksinkertaista, ei koskaan kuitenkaan helppoa.

Olin kuvitellut, että käytyäni SES- ja Aspektolgia-kurssit olisin todella halunnut tyhjentää repustani kaiken, mitä olin kerännyt monien elämien aikana, ja lopultakin näyttäytyä mestarina, joka olin aina ollut. Minua hämmästyttää, että tiedän tämän riippuvan täysin minusta, ja jotenkin tunnen äärimmäistä vapautta tuossa tietoisuudessa. Voisin syyttää vastarinnastani ketä ja mitä tahansa, mutta se on minun. Ja kun minä loin sen, voin luoda sen pois! Tämä pitää sydämeni avoimena ja sallii minun valita elämän, riippumatta siitä miltä minusta tuntuu hetkestä toiseen.

Olen yksi & olen monta, eikä mikään ole koskaan tuntunut todemmalta.

Kun kirjoitan tätä, oivallan aina tunteneeni, että elämä on vain uskomatonta seikkailua. Myös synkimpinä aikoina saatoin tuntea innostukseni siitä, että voin olla täällä. Jokainen kyynel johtaisi hymyyn ja uuteen viisauteen. En vain voinut oikeastaan kertoa kenellekään – siitä pelosta, että minut lukittaisiin mielisairaalaan.

Minulla on vielä päättämättä (toivon, että Adamus arvostaa, miten huolellisesti olen sanomatta: "En tiedä!"), milloin sallin Oivaltamiseni. Saattaa kestää tovin, ennen kuin mestari-itseni on täysin takaisin kuvioissa. Se saattaa olla pian tai ei koskaan, mutta sillä ei ole merkitystä. Ainoastaan sillä on merkitystä minulle, että olen täällä elääkseni tänä fantastisen pelottavana aikana. Samaan aikaan kun maailma ympärilläni tulee hulluksi, tiedän, ettei minkään tästä hulluudesta tarvitse olla minun. Useimmiten voin nähdä nyt, että olen luonut elämäni jokaisen pienen osan, riippumatta siitä mitä ympärilläni tapahtui.

Hyvä ja paha – kaikki omaa luomustani. Ja voi pojat, että siinä on ollut paljon hauskaa!

*******

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa ja on "enegiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän nettitilan joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan ja elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiivisia taitoja, ajatonta viisautta ja käytännön työkaluja auttamaan sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy "Evoking Grace" -sivuilta (https://www.evokinggrace.com/), Facebookista (https://www.facebook.com/InsightfulLivi ... toniaLyons) ja Instagramista (https://www.instagram.com/evoking_grace/).

(Suom. huom. artikkelin kuvituksessa on valokuvia shaumbroista. Tästä pääset shoudien valokuva-albumiin (https://www.crimsoncirclephotos.com/Shouds).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Kesäkuu 2021 VANKILA JOSSA ON MONTA OVEA

ViestiKirjoittaja hammer » 22.06.2021 18:41

VANKILA JOSSA ON MONTA OVEA

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Olen aina pelännyt kuolemaa.

Hyvin nuoresta saakka kuolema on aina pysytellyt lähelläni. Melkein muistuttaakseen minulle, että ennemmin tai myöhemmin se veisi minut muualle.

Kuitenkin vasta äskettäin näin, miten tämä vaikutti tapaani olla vuorovaikutuksessa itseni, mutta myös muun maailman kanssa. Se merkitsi usein toisten antamista uskoa, että he tiesivät enemmän kuin minä, toivoen, että tämä pitäisi minut erossa vaikeuksista tai estäisi tulemasta liian suureksi, omaksi parhaakseni (hassuja ovat ne kieroutuneet pelit, joita pieni ihmisemme haluaa pelata).

Olin hyvin innostunut, kun tapasin muita shaumbroja viime vuonna. Vaikka se oli vain nettitapaaminen, minusta tuntui, että olisin tavannut hyvin vanhoja ystäviä. Ei tarvetta sanoihin tai olla mitään muuta kuin itseni.

Ainakin siltä minusta tuntui.

Samaan aikaan kun koko maailma tuntui tulevan hullummaksi, minusta tuntui turvalliselta avautua tuolla Facebook-foorumilla.

Jonkin aikaa melkein näytti siltä, että olin "tuhlaajapoika", joka oli taas perheen parissa, monia tarinoita kerrottavanaan. Totuus on, että olin kauan sitten kadottanut ilon tehdä sitä sosiaalisessa mediassa. Tunsin, ettei kukaan välittänyt, mitä minulla oli sanottavana, sillä kaikilla tuntui olevan liian kiire nauttia oikeassa olemisesta, samaan aikaan saaden kaikki muut olemaan väärässä. Siinä sitä oltiin kertomassa muille mestareille kaikkea omista ahaa- ja hupsis-tilanteista matkallani oivaltamiseen, todella nauttien viisauden ja usein huumorin jakamisesta. Jonkin aikaa minusta tuntui erittäin hyvältä, ja tuosta uhkaavan kuoleman tunteesta tuli vain etäinen kaiku.

Pian kuitenkin, mitä enemmän jaoin, sitä enemmän oivalsin, että tunsin olevani yksin. Ja sitä enemmän jatkoin jakamista. Yksinoleminen on hyvin eri asia kuin yksinäisyys. Olen aina ylpeillyt kyvystä "kulkea yksin". En koskaan tuntenut tarvetta lähteä omalta tieltäni ystävystyäkseni tai ollakseni osa ryhmää, mutta tämän pandemian aikana jokin muuttui minussa.

Näin jakautumisen ihmisten keskuudessa lisääntyvän ja lisääntyvän, ja yhtäkkiä tunsin, ettei minulle ollut enää mitään paikkaa maailmassa. Samaan aikaan kun kaikki väittelivät melkein kaikesta ja korottivat mielellään ääntään tullakseen kuulluksi, minä kavahdin surusta ja toivottomuudesta. Lakkasin jakamasta kirjoituksiani sosiaalisessa mediassa, muuttuen samalla valtavan "yksinäiseksi" sisällä.

Silloin aloin tuntea olevani vankilassa. Joka päivä sen muureista tuli paksummat ja joka päivä epätoivoni tuntui syvemmältä ja synkemmältä. Oivalsin, että olin ollut tässä vankilassa hyvin, hyvin kauan. Elämä toisensa jälkeen minut heitettiin sinne, täysin yksin ja kaikkien muiden unohtamana. Olin ollut minä ja vain minä niin kauan, että halusin epätoivoisesti tavata jälleen ne, jotka olin jättänyt taakse.

Minulla oli edelleen hyvin paljon annettavaa – kiinnostaisiko ketään? Hyväksyisikö kukaan lahjani ja muistaisi minut, jottei kaikki olisi ollut turhaa? Löysin itseni itkemästä kyyneliä, joita olen varmaan itkenyt kerta toisensa jälkeen, kun tunsin, että minulta oli ryöstetty voimani ja liian äänekäs ja pinnallinen maailma oli hiljentänyt minut.

Sitten näin vanhan naisen, joka oli suljettu tähän pieneen selliin kanssani, musertuneena tuskansa painosta. Ollessaan kyvytön liikkumaan, hänen vaikerointinsa oli muuttunut lumoavaksi lauluksi. Uudestaan ja uudestaan hän lauloi muinaisesta maasta, jonka asukkaat olivat unohtaneet kaiken, mitä he olivat, ja alkaneet palvoa "sitä, joka ei koskaan anna anteeksi ja haluaa pitää sinut pienenä".

"Pysy kanssani, lapsi", hän lauloi. "Täällä olet turvassa, kaukana jumalista jotka ottavat voimasi, sillä he pelkäävät suuruuttasi. Jää tänne, pikkuinen, ettei kukaan koskaan enää satuta sinua." Elämä elämän jälkeen, tuon vanhan naisen laulu oli pitänyt minut lumouksessaan, vangittuna paikkaan josta oli tullut kotini.

Yhtäkkiä näin, etten itse asiassa halunnut tulla ulos pimeästä ja nuhruisesta sellistäni. Siitä oli tullut minun tarinani, ja joka tapauksessa, tunsin turvaa vankilassani. Epätoivoista turvaa. Koska tuolla oli suuri ja pelottava maailma, ja minusta oli tullut valtavan pieni noiden muurien sisällä. Päätin pysyä näkymättömänä pysyäkseni turvassa, vaikka se merkitsi, etten koskaan sallisi itselleni iloa kaiken sen muistamisesta, mitä olen, ja tulemisesta mestariksi, joka minun aina oli tarkoitus olla.

Hassua, miten kaikki muut shaumbrat kannustivat minua tulemaan ulos tuosta pimeästä paikasta. He kaikki ojensivat kätensä, valmiina tarttumaan minuun, jos minusta tuntuisi: "Lähde pois tästä kolosta, tyttö. Olet kertonut tätä tarinaa liian pitkään. Se ei ole sinun enää. Olet mestari, etkä kuulu sinne."

En pystynyt.

Tiedän, että monet teistä sanoisivat, että nautin omasta luomuksestani. Mutta totuus on, että tunsin silkkaa kauhua kehossani aina, kun yritin päästä pois. Jokin halusi minun jäävän tuohon vankilaan, ja itse asiassa se kontrolloi taustalla elämääni. Vasta äskettäin näin uskovani, että jos joskus pääsisin ulos, kuolisin. Se on täytynyt olla niin pelontäyteistä varmuutta, että valitsin hautautua sinne pysyäkseni elossa. Selvästikin olin vielä tuon vanhan naisen lumoissa.

Kun näin tämän, itkin enemmän kuin koskaan, koska minulla ei ollut rohkeutta kertoa kenellekään, miltä minusta oli tuntunut elämäni joka hetki. Kasvoin vankilassa, koska en tiennyt muusta. Ja kuitenkaan en halunnut koskaan lähteä, koska sitten tuo tarina loppuisi, ja kuolisin. En pystynyt näkemään sen yli. Se on oikeastaan hassua, melkein kuin tragikomedia, jolla on huono nimi: "Tyttö joka hautasi itsensä elävältä loputtomaan tarinaansa".

Viime aikoina sellini oli alkanut näyttää vielä pimeämmältä ja rajoittavammalta: heräsin usein yöllä huutaen, paitsi että jokainen huuto kuoli sisälleni. Mitään ääntä ei koskaan tullut ulos, sillä pelkäsin, että se tappaisi minut. Kuthumi kertoo meille usein, miten hän menetti kaiken matkalla valaistumiseen. Minusta tosiaankin tuntui toisinaan, että olin menettämässä itseni, eikä se ollut kovin hauskaa. Se tuntui itse asiassa pelottavalta ja hyvin, hyvin yksinäiseltä.

Anoin tuolta vanhalta naiselta, että hän antaisi minun mennä, mutta hän jatkoi vain lauluaan, silmät tiukasti suljettuna, ettei hän koskaan enää tuntisi elämää. Kunnes yhtenä päivänä sellini seinät alkoivat puhua minulle. Ne alkoivat liikkua, kuiskien nimeäni. "Käänny ympäri, tyttö. Katso meitä. Tule lähelle. Lähemmäs, sillä emme satuta sinua!"

Jokainen seinä muuttui oveksi, ja jokainen ovi alkoi avautua. Seisoessani aivan sen keskellä, mikä oli ollut koti koko tämän ajan, en enää nähnyt vankilaa. Pimeys oli transformoitunut moniksi erivärisiksi valoiksi, ja nyt ne kaikki leijuivat yhdessä. Tunsin, että myös pelkoni ja kyyneleeni olivat jossain tuossa kirkkaassa massassa, ja yhtäkkiä kaikki ne osani, jotka eivät olleet koskaan tunteneet turvalliseksi tulla takaisin, liittyivät tuohon hurmaavaan tanssiin.

Kuin taiasta, kaikki pysähtyi hitaasti, ja tuo vanha nainen tuli esiin. Häntä ei enää rampauta tuo katkera mielipaha, ja hänen vankilastaan on tullut turvapaikka/pyhäkkö. Hänen vapautensa on ollut siinä koko ajan, hädin tuskin hengenvedon päässä. Sellistä jota olimme käyttäneet piiloutumiseen julmalta ja epäkiitolliselta maailmalta, tuli paikka, jossa olimme armossa aina halutessamme.

Olen aina ihmetellyt, miksi annoin nettiseikkailulleni nimeksi "Evoking Grace" (= herätettävä armo, armon herättäminen). En ole uskonnollinen, eikä tämä nimi ollut koskaan minulle tuttu, puhumattakaan sen todellisesta merkityksestä. Nyt tiedän. Armo on purkanut tuon ikivanhan loitsun/taian, jonka vaikutuksen alla olen ollut hyvin pitkään. Kun löysin sen, löysin taas itseni.

Minun ei enää tarvitse kirjoittaa saadakseni "bravo" lukijoiltani tai innostaakseni heitä itse menemään tuolle puolen. He eivät koskaan tarvinneet tuskaani auttamaan sen tekemisessä. Nyt valitsen kirjoittaa pelkästään kirjoittamisen ilosta, koska se liikuttaa sydäntäni, ja yksinkertaisesti koska voin. Vankilassani oli monta ovea, muttei avaimia, koska ikinä ei ollut mitään lukkoja.

Nyt kun olen ulkona, tuskin maltan odottaa, että pääsen halutessani aina takaisin paikkaan, joka on transformoitunut turvalliseksi tilakseni. Yritin niin pitkään paeta, ollen huolissani, että muut unohtaisivat minut, että minulta meni täysin ohi se, miten kaunista ja hoivaavaa sen hiljaisuus on aina ollut. Valitsin sen sijaan aina olla "tuolla ulkona", antaen häiriötekijän toisensa jälkeen pitää minut poissa sisäisestä pyhäköstäni ja siitä armosta, joka oli kutsunut nimeäni hyvin pitkään. Se ei ollut koskaan hylännyt minua.

Olen varmaan kuollut matkallani ulos tuosta ikivanhasta vankilasta – en kuitenkaan koskaan tiennyt, miten suloinen kuolema olisi.

******

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa, ja on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän paikan netissä joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan & elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset taidot, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut auttamaan sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy EvokingGracesta (https://www.evokinggrace.com/), Facebookista (https://www.facebook.com/InsightfulLivi ... toniaLyons) ja Instagramista (https://www.instagram.com/evoking_grace/).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Helmikuu 2022 PARAS VANHA YSTÄVÄNI

ViestiKirjoittaja hammer » 18.02.2022 23:27

PARAS VANHA YSTÄVÄNI

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Helmikuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Matkallamme oivaltamiseen tulee päivä, jolloin ei ole enää paljon sanottavaa. Kun viime aikoina olen yrittänyt kirjoittaa, miten matkani kehittyy, en koskaan löydä sanoja. Sen sijaan olen penkkeillyt paljon: joka päivä tunnin lounastauolla töistä, menen istumaan paikalliseen puistoon. Sama aika, sama penkki.

Satoi tai paistoi, olen siellä. Katselen elämän kulkevan ohi, samalla kun nautin vanhan ystäväni, sieluni, seurasta.

Pitkän poissaolon jälkeen hän ilmestyi taas elämääni tyhjästä, eräänä kuumana kesäiltapäivänä jatkuvien sulkutilojen aikana. Minulle oli tarjottu työpaikkaa silloin, ja ajatus palaamisesta töihin oli hirvittävä ja todella vastenmielinen. Olin viettänyt suurimman osan pandemiasta käymällä läpi koko Crimson Circlen vanhan aineiston ja tutustumalla Adamukseen ja shaumbroihin. En tuntunut saavan sitä tarpeekseni, enkä todellakaan tuntenut olevani valmis palaamaan vielä tuohon hulluun maailmaan.

Yhtenä päivänä kuitenkin, ollessani vastarintani vallassa, kuulin kikatusta sisältäni. Se oli niin selkeää ja erottuvaa, etten voinut sivuuttaa sitä. Pysähdyin hetkeksi, sillä tunsin jonkun seisovan aivan vieressäni. Tämä olemus tuntui innostuneelta ja melko iloiselta, mikä herätti uteliaisuuteni. Ikään kuin tämä "olento" kehottasi minua menemään nauttimaan uudesta työpaikasta, riippumatta siitä miltä se minusta tuntui.

Hyväksyin tuon tarjouksen ja onnistuin pitämään työpaikan neljä päivää, minkä jälkeen tiesin, etten palaisi. Taaksepäin katsoessani oivallan nyt, että minua pyydettiin olemaan mestari, enkä yksinkertaisesti halunnut olla. Tuntiessani, että oli edelleen hyvin paljon opittavaa, palasin takaisin shoudien pariin ja CC:n Facebook-ryhmään toivoen, että olisin pian tuon tittelin arvoinen.

Minulle tarjottiin uutta työpaikkaa lokakuussa, ja tällä kertaa tuo kikatus kuulosti enemmän sydämelliseltä naurulta. Tämän työpaikan hyväksyminen lupasi hyvin paljon iloa, kaikesta siitä ahdistuksesta huolimatta, että poistuisin autuaasta kuplastani. Tiesin, että lähinnä minua kehotettiin taas olemaan mestari. Tällä kertaa olin valmis, koska en ollut enää yksin pelottavien aspektieni kanssa: voimakas liittolainen oli tullut pelastamaan minut ja tunsin pystyväni valloittamaan maailman.

Siitä oli yli 30 vuotta, kun olin tuntenut viimeksi sieluni. Kasvoin tietoisena hyvin vahvasta ja rauhoittavasta olemuksesta, joka oli rinnallani koko ajan. Tiesin olevani erilainen kuin ympärilläni olevat, sillä saatoin nähdä suoraan heidän lävitseen ja saada tunteen asioista, joita ei ollut vielä tapahtunut. Ikäistäni viisaampana minusta tuntui aina äärimmäisen "isolta", mikä näytti kaikista muista vain siltä, että oli vähän omalaatuinen ja hyvin ylimielinen. Itse tunsin vain olevani sellainen, joka oli tullut hyvin kaukaa uskollisen seuralaisen kanssa ja päätynyt paikkaan, jossa ihmiset olivat varmaan kivoja, mutta eivät tienneet, miten erityislaatuisia he oikeasti olivat. Ja olin tullut muistuttamaan heitä. Jokainen vuorovaikutustilanne oli mahtava tilaisuus puhua muille elämästä, hengistä ja asioista, joita he eivät voineet nähdä. Nyt tiedän, että yritin vain osoittaa heille, miten suurenmoisia he olivat.

Olemus joka tunsin rinnallani, oli hiljainen ja vakaa, kuin pettämätön muskettisoturi. Rakastin sidettämme – se sai minut tuntemaan turvaa maailmassa, joka näytti usein liian isolta. Yhtenä päivänä asiat alkoivat yhtäkkiä muuttua, enkä ollut enää se kummallinen lapsi, joka kertoi ihmisille, että ei ollut Jumalaa ja he olivat enkeleitä ilman siipiä. Sen sijaan minusta tuli hyvin masentunut pikku tyttö, joka yritti jatkuvasti pitää monet, monet kädet irti pienestä kehostaan. Hyvin nuorien vanhempieni tietämättä, jotka tekivät yksinkertaisesti parhaansa, mihin pystyivät, minua hyväksikäytettiin monta kertaa lapsuuteni aikana. Eri miehet, eri paikat, ja kuitenkin aina tuo sama tunne: minun täytyi vain pysyä hengissä. Ja ainoa tapa jolla pystyin siihen, oli käskeä uskollista seuralaistani lähtemään, koska kaikki tämä puhe elämän taikuudesta oli tehnyt minusta vain helpon saaliin hyvin surullisille ja eksyneille ihmisille.

Se oli hyvin erityinen hetki, kun istuin alas ja päätin luopua kaikesta, mitä olin. Erityislaatuinen ystäväni, viisauteni ja iloni lähtivät pois, eikä elämä ollut enää koskaan samanlaista sen jälkeen. Tuona päivänä sanoin näkemiin sielulleni, mutta en tiennyt, ettei hän lähtenyt koskaan kauas. Hän itse asiassa leijui ympärilläni ja antoi minulle tarpeeksi tilaa kaatua ja nousta taas ylös omin avuin. Koska hän tiesi, että pystyisin siihen.

Nyt näen, miten hän kulki edelleen rinnallani ja piti vahtia, kun uppouduin tähän suureen peliin nimeltään elämä. En koskaan eksynyt, sillä tuo viisaus josta luulin luopuneeni, oli edelleen sisälläni. Se piti minut hengissä maailmassa, joka oli usein synkkä ja julma, ja vei minua niitä kätkettyjä nurkkia kohti, jotka olivat täynnä valoa ja rakkautta. Ja jokainen ihminen ja jokainen tarina olivat vain pieni osa hyvin kaunista palapeliä.

Vasta hiljattain, penkilläni istuessa, siitä kaikesta tuli hyvin selkeää: minulla ei ollut muuta paikkaa, mihin mennä, eikä mitään muuta, mitä tehdä, ei mitään opittavaa eikä mitään unohdettavaa, ei ollut pahoja ihmisiä tai armoa annettavana. Kaikki olivat vain esittäneet jotain osaa, kun "muistutin itseäni kodista", ja olin yhtäkkiä täynnä ääretöntä kiitollisuutta.

Näin, miten kaikilta entisiltä elämiltäni oli mennyt sama asia ohi: tietoisuus, että olen myös Jumala. Jokaisessa elämässä olin omistautunut jollekin voimakkaalle olennolle "tuolla ulkona" ja taistellut pitääkseni sen mahtavan olemuksen hengissä tämän maailman eksyneiden sielujen keskuudessa. Ja joka kerta ääneni vaiennettiin ja voimani otettiin pois, mikä johti siihen, että tämä elämä oli taas yksi yritys saada se kaikki takaisin. Mutta tuona iltapäivänä tuolla kylmällä penkillä tiesin, etten tullut takaisin jatkaakseni tuota vanhaa taistelua. Tulin takaisin laskeakseni miekkani ja saadakseni jälleen siipeni.

Lähinnä on tullut tärkeäksi tunnistaa se, minkä olen tiennyt kaiken aikaa: kaikki olisi ok. Minulla oli aina voimakas tunne, että riippumatta siitä ahdingosta, jossa olin, kaikki olisi hyvin. Eikä tätä ole helppoa selittää ympärillä oleville, koska heillä on omat pelinsä pelattavana ja kasvunsa kasvettavana.

Esimerkiksi, on usein ollut vaikea katsoa oman äitini riutumista syyllisyydessä, koska hän ei nähnyt, että minua hyväksikäytettiin. Vaikka olen yrittänyt kertoa hänelle kerta toisensa jälkeen, ettei mikään siitä tapahtunut vanhempieni vuoksi eikä se pystynyt koskaan määrittelemään minua, loppujen lopuksi minun täytyi hyväksyä, että tämä oli hänen tarinansa, ja rakastaa häntä siitä huolimatta. Mutta se ei ole minun tarinani eikä minun pelini. Omassa tarinassani ei ole uhreja tai mörköjä. On vain monia enkeleitä, jotka ovat unohtaneet tiensä kotiin.

Samalla kun tutustun taas vanhaan, hyvään ystävääni, Sieluun, kuulen sydämeni laulavan usein nykyään. Jokapäiväisen elämän ylä- ja alamäistä huolimatta, on uutta iloa, joka on puuttunut hyvin pitkän aikaa. Yhtäkkiä olen taas 6-vuotias, katson maailmaa hänen ikkunastaan ja kuiskaan hänen hiljaiselle seuralaiselleen: "Mihin helvettiin olemme tulleet? Tule nyt, kaveri, mennään pitämään vähän hauskaa. Näyttää siltä, että tällä paikalla voisi olla käyttöä sille!"

******

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa, ja on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän paikan netissä joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan & elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset taidot, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut auttamaan sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy EvokingGracesta (https://www.evokinggrace.com/), Facebookista (https://www.facebook.com/InsightfulLivi ... toniaLyons) ja Instagramista (https://www.instagram.com/evoking_grace/).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Heinäkuu 2022 VASTUU

ViestiKirjoittaja hammer » 30.07.2022 22:32

VASTUU

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Parina viime päivänä mieleeni on tullut sana "vastuu", mikä tuo kauniisti yhteen neljän viime kuukauden viisauden.

Helmikuun lopussa tunsin yhtäkkiä voimakasta tarvetta kadota. Tämä ei ollut kehotus ottaa jalka pois kaasulta vähäksi aikaa, vaan se tuntui paremminkin varoitukselta kuolemasta. Asiat sujuivat erittäin hyvin tuolloin – nautin päivätyöstäni hyvin paljon, panostani Crimson Circlen Facebook-ryhmässä arvostettiin yksityisesti ja julkisesti ja suhde aviomieheeni oli vahvempi kuin koskaan. Myös nettiseikkailuni "Evoking Grace" oli alkanut saada huomiota ja kiinnostusta, jota olin toivonut.

Itse asiassa erään asiakassession lopussa tuntui, kuin sydäntäni olisi puristettu erittäin voimakkain käsin, ja siitä lähtien kaikki meni alamäkeä. Se mitä sain nähdä itsestäni ja luomuksistani seuraavien kuukausien aikana, sai usein henkeni salpautumaan ja hämmensi ja nöyryytti minua. Ennen kaikkea se sai minut hämmästelemään kunnioittaen sitä armollista tapaa, jolla elämä näyttää kehittyvän myös kaiken romahtaessa.

Kieltämättä olin ollut heikoissa kantimissa vähän aikaa, ja oli vaikea tuntea itseni levänneeksi ja yleisesti hyvinvoivaksi. Lopetin usein nettiasiakassessiot loppuun kuluneena ja rauhattomana. Vasta sitten kun menin istumaan muinaiskirkon hiljaisuuteen täällä Lontoossa, kuulin äänen kaikuvan päässäni: "Et voi latautua, jos et päästä irti." Tiesin välittömästi, että minun oli tullut aika päästää irti siitä tarinasta, jota olin kertonut koko elämäni ja joka oli hitaasti tappamassa minut.

Luulin vilpittömästi olevani valmis siihen. Tuntien oloni vahvaksi oman viisauteni, shaumbra-kumppaneideni viisauden ja kaiken sen myötä, mitä olin oppinut Adamuksen avulla viimeisten kahden vuoden aikana, ajattelin vain: "Ai no, jos lohikäärmeystäväni on täällä, pukeudutaanpa tilaisuuden mukaisesti." Mikään ei olisi voinut valmistella minua siihen julman tapaan, jolla asiat menivät tuosta hetkestä lähtien.

Viikon sisällä sain itseni vaikeuksiin töissä ja minusta tuli melko epäsuosittu; näin naisen makaavan kuolleena jalkakäytävällä liikenneruuhkan keskellä; niskani jäykistyi täysin, ja onnistuin luomaan kaksi syöpäuhkaa samanaikaisesti. Muutamassa päivässä Neiti Suositusta, tytöstä jolla on viisaita sanoja jokaiselle levottomalle sielulle ja joka löytää aina hymyn kyynelten läpi, ei ollut enää mitään annettavaa.

Muistan menneeni takaisin siihen paikkaan, jossa näin tuon kuolleen naisen, ja vain seisoin siinä tietäen, että olin valmis tämän elämän osalta. Eikä tämä ollut vain pieni kiukunpuuska, josta voisin sitten kirjoittaa CC-foorumille ja saada viisaat shaumbra-kaverini pelastamaan päiväni. Tämä oli oikea luopumis/antautumisjulistus maailmalle, johon en yksinkertaisesti halunnut enää osallistua. En välittänyt uskomattomasta aviomiehestä enkä kauniista koirasta – en välittänyt siitä ihanasta elämästä, jonka jaoimme. Halusin vain lähteä, ennen kuin vääjäämättä menettäisin molemmat, ja jäisin yksin tähän karuun maailmaan.

Aloin nähdä, ettei "mal de vivre" (= pahoinvointi) ollut mitään uutta. Itse asiassa se oli ollut kanssani ikuisesti. Tämä tuska joka tarttuu sydämeesi eikä koskaan irrota otetaan, kuulostaa melko romanttiselta ranskaksi, mutta todellisuudessa se ei jätä sinulle mitään annettavaa. Silloin näin selvästi, etten koskaan ollut todella antanut itseäni kenellekään, en edes rakastamalleni miehelle. Tuntui, ettei minulla ollut tarpeeksi ylimääräistä maailmalle, koska jokin söi kaikki hyvät juttuni.

Tuolloin kaikki tämä tietoisuus oli kuitenkin vielä hyvin epämääräistä minussa, eikä ollut helppoa osallistua jokapäiväiseen elämään, samaan aikaan kun syvällä sisälläni tapahtui hyvin paljon. Yhtenä aurinkoisena aamuna menin vastentahtoisesti sairaalaan biopsioiden tekemistä varten. Pyöritin jatkuvasti erilaisia skenaarioita päässäni siltä varalta, että lääkärit kertoisivat uutisia, joita kukaan ei halua kuulla.

Mutta totuus on, etten välittänyt. Oikeasti. Itse asiassa halusin sen olevan syöpä.

Kyllä, halusin. Ja vaikka tämä oli melko häiritsevää myöntää edes itselleni, se oli liian iso ja liian suoraan edessäni sivuutettavaksi. Miksi joku minun kaltaiseni toivoo sairautta? Mitä oikeasti tapahtui?

Tuona päivänä minulle kerrottiin, että luomi kasvoissani oli luultavasti karsinooma (kyllä, tämä tyttö rakasti kerran aurinkoa) ja kolposkopia paljasti epänormaaleja karsinogeenisoluja ja papilloomaviruksia kohdunkaulassani. Lääkärit toivoivat parasta, mutta kehottivat minua valmistautumaan odottamattomaan.

Miten olin tullut tähän? Seuraavina viikkoina menin kunnon selviytymismoodiin: nouse ylös, mene töihin, vihaa maailmaa, mene nukkumaan. Toista.

Yhtenä päivänä kuitenkin maatessani lattialla, kun ikkunoista suodattunut valo peitti minut kuin pehmeä peitto, näin itseni seisovan lähteellä. Hyvin syvä ja tyyni lähde. Tämän paikan hiljaisuus oli sekä tuttu että kovasti kaivattu. Kun sukelsin hiljaisiin, verenpunaisiin vesiin, tunsin kietoutuvani lämpöön ja lohtuun, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Tiesin olevani omassa kohdussani, ja kun jatkoin uimista, kuulin lempeän kuiskauksen kaikuvan ympäri tuota kodikasta kammiota: "Tule, tule ja ole. Tule, tule ja lepää kanssani."

Tunsin yhtäkkiä itseni hyvin väsyneeksi. Aloin itkeä. Näin äitini puoleisen suvun naisia, sukupolvi toisensa jälkeen, seisovan tuolla lähteellä ja etsivän vapautusta, viimeinkin. Jokainen heistä oli ollut pahan loitsun vallassa, joka oli pakottanut heidät tyrkyttämään itseään toisilleen. Näin, miten olin koko elämäni toivonut, että saisin kunnioitusta ja ihailua äidiltäni ja sisariltani. Kaikki mitä olin tehnyt siihen mennessä, erityisesti haluni tukea muita heidän sisäisessä kasvussaan Evoking Gracen kautta, oli ollut pelkästään yritystä kuulla ääneen: "Bravo!"

Tästä hyväksynnän etsimisestä oli tullut sellainen pakkomielle, että menetin elämisen ilon ja sivuutin sen jatkuvan rakkauden ja tuen, jota virtasi muilta ihmisiltä. Näen nyt, etten koskaan oikeasti välittänyt heistä, sillä loppujen lopuksi olin kiinnostunut vain perheeltä saamastani ylistyksestä. Kaikki hyvät toivotukset ja työni arvostus jäivät noteeraamatta, koska se tullut koskaan perheeltäni. Surullista, hyvin surullista – tiedän.

Ja yhtäkkiä näin, miten hyvä ja kaikkivaltias Universumi (kyllä, ihana sieluni valepuvussa) kyllästyi yhtenä päivänä niin makyooni, että se kysyi syvästä rakkaudesta: "Tyttö, oletko varma, että oikeasti haluat tukea muita pääsemään takaisin kaikkeen, mitä he ovat?"

"Voi kyllä, rakas Universumi, minä haluan. Ehdottomasti haluan. Olen 100-prosenttisesti täysin rakkauden puolesta ja vain rakkauden", sanoin jatkuvasti, todella uskoen omaan hevonpaskaani.

"Oletko varma siitä, herttainen tyttö? Sillä sanasi tuntuvat raskailta ja tyhjiltä, eikä se mihin pyrit, koskaan toteudu. Se on lupaukseni sinulle, sillä rakastan sinua kovasti, lapseni."

Tulevien viikkojen aikana nämä sanat tulivat jatkuvasti mieleeni, ja olin vähän ahdingossa, kun äitini päätti tulla käymään. En ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen, olin uupunut ja kyllästynyt, enkä todellakaan odottanut innolla tätä jälleentapaamista. Asiat voivat perheessämme räjähtää äkkiä, minkä syytä kukaan ei tunnu oikein ymmärtävän tai osaavan ratkaista.

Yrittäen tukea itseäni taas yhteen haasteeseen, musertuneena katkeruudesta ja huonoista tunteista äitiäni ja sisariani kohtaan niistä kaikista kerroista, jolloin tunsin heidän tuottaneen pettymyksen ja pettäneen minut, istuin siinä yksin, ripsivärin valuessa kasvojani pitkin ja tuntien suuren reiän sydämessäni. Yhtäkkiä näin valoja leijuvan ympärilläni, ja tiesin heti, että ne olivat sukuni sieluja.

Mitä rakkautta tunsinkaan. Mitä kiitollisuutta ja iloa. Nämä sielut, nämä kirkkaat ja säteilevät sielut olivat tulleet taas kerran näyttämään minulle hyvyyden, joka on piilossa kaikessa siinä pimeydessä, jota tunsin ja pelkäsin. Kuulin: "Jotkut meistä eivät saa syntyä perheisiin, joissa valomme voi säteillä vapaasti. Ainoa missiomme tässä elämässä on sitten mennä auttamaan toisia näkemään oman valonsa, omassa pimeydessään."

Tuolla hetkellä kaikki pysähtyi, ja näin, mitä en ollut voinut koskaan ennen nähdä. En tullut tänne, jotta voisin auttaa muita tekemään elämästään paremman ja näyttää perheelleni, miten uskomaton olen sen tekemisessä. En tullut, että he voisivat ihailla ja kunnioittaa minua. Kaukana siitä itse asiassa.

Tulin, jotta muut voisivat nähdä, ettei heidän valonsa koskaan himmene. Ei edes pimeydessä. Tulin auttamaan heitä näkemään, miten tuo hiljainen pimeys on hyvin suuren hyvyyden ja lupauksen vartija, ja että sitten kun ystävystymme oman pimeytemme kanssa yhtä paljon kuin upean valomme kanssa, emme tarvitse enää mitään ylistystä tai vakuuttelua. Tietysti ainoa tapa tehdä tämä oli elää se itse, koska olen vastuussa kaikesta, mitä olen.

Tämä viime viikko on ollut melko mielenkiintoinen ja tuntunut, kuin upealta tavalta paketoida viimeiset neljä kuukautta. Uusia asiakkaita on tullut, työ on kiireistä ja innostavaa, aviomieheni ja koiranpentu ovat yhtä ihania kuin aina. Nyt, viiniä juoden, ajattelen äitiäni tässä elämässä – sitä uskomatonta sielua joka hän on, ja sitä työlästä polkua jonka hän on valinnut itselleen. Olen kiitollinen – hyvin, hyvin kiitollinen. Koska vaikka hän ei ehkä koskaan pysty näkemään minä valoani, voin nähdä hänen valonsa, ja vain sillä on merkitystä. Ja olen todella päättänyt nähdä tämän aina, silloinkin kun kaikki on syvältä, ja silloinkin kun ihmisyyteni tuntuu sietämättömältä.

Siinä on kaikki, mitä varten tulin – herättämään/tuomaan esiin armoa (= evoke grace) sotkuisessa elämässä.

Pääsin lopulta shoudeissa ajan tasalla, ja DreamWalk pimeyteen oli hyvin tervetullut ja rakastettu. Tunsin olevani kotona siellä valtavassa tyhjiössä, joka on vielä tutkimatta. Terveyteni on paranemassa (voin liikuttaa taas niskaani monien unettomien öiden jälkeen, ja biopsiani tulivat takaisin puhtaina), ja minulla on taas kerran aitoa arvostusta elämää kohtaan, jota olin lakannut rakastamasta. Tunnen vapautta.

Samaan aikaan kun tämä on uutta ja kummallista edes myöntää, en voi olla ajattelematta, miten upeaa on, että vanha kunnon ystäväni Universumi näki kaiken makyoni läpi ja pani minut vastuuseen kaikista luomuksistani. Miten siistiä, eikö? Haluan saada toisen mahdollisuuden siinä kaikessa ja tällä kertaa todella varmistaa, että nautin sen joka osasta.

******

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa, on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän paikan netissä joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan & elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset taidot, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut auttamaan sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy EvokingGracesta (https://www.evokinggrace.com/), Facebookista (https://www.facebook.com/InsightfulLivi ... toniaLyons) ja Instagramista (https://www.instagram.com/evoking_grace/).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Marraskuu 2022 OMAN REITTINI LÖYTÄMINEN AVOIMELLA TIELLÄ

ViestiKirjoittaja hammer » 20.11.2022 18:10

OMAN REITTINI LÖYTÄMINEN AVOIMELLA TIELLÄ

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Marraskuun 2022 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Yksi shaumbrana olemisen etuja on, että ns. "veteraanit" ovat tavallisesti hyvin anteliaita neuvoissaan ja tuessaan "tulokkaille".

Kun alussa kohtasin Adamuksen, halusin vain lisää. Enimmäkseen olin todella innostunut yhteydestä lopultakin ihmisiin, jotka olivat hyvin rennosti "erilaisia" kuin tavallinen henkinen porukka. Shaumbrat tuntuivat minusta aidoilta, kykeneviltä todella siirtymään sanoista tekoihin ja laittamaan sinut ruotuun, jos he haistoivat vähänkään makyoa.

Minulle oli kunnia olla osa tätä jengiä, ja pitkän tovin minusta tuntui aidosti siltä, että minun täytyi tehdä kovasti työtä ollakseni yhtä "mestarillinen" kuin kaikki muut. Shoud toisensa jälkeen, ja kävin muutamassa kuukaudessa läpi koko kirjaston.

Crimson Circlestä tuli kirjaimellisesti koko elämäni. Ei ollut mikään yllätys, että pari vanhempaa merirosvoa ehdotti, että voisin hidastaa vähän. Onhan jokaiseen shoudiin pakattu niin paljon hyvyyttä, että täytyisi todella edetä kaikessa rauhassa ja nauttia joka osasta. Tuntea se, palata siihen, antaa sen integroitua ja tehdä siitä omansa. Mutta en ota neuvoja vastaan helposti, joten kiitin vain kohteliaasti kaikkia ja jatkoin omaa riemukasta matkaani Oivaltamistietä pitkin. Itse asiassa ajattelin, että nopeuttaisin matkaani osallistumalla SES:iin ja Aspektologiaan peräperää: olin omalla tielläni eikä minua voinut pysäyttää!

Pikakelauksena noin vuosi eteenpäin. Tunsin yhtäkkiä, että olin seissyt samassa paikassa jonkin aikaa. En mene minnekään, eikö niin? ajattelin itsekseni. Oivaltamistie kapeni yhtäkkiä, ja kyllästyin loputtomaan pysähtelyyn.

Pysähdy ja odota; odota ja pysähdy. Oli päiviä, jolloin olisin maksanut kultaa mistä tahansa viisaushipusta, joka sinkoasi minua eteenpäin, jotta voisin jättää taakse elämän tylsän epävarmuuden. Näin tämän vasta hiljattain, mutta se mitä luulin aidoksi haluksi kasvaa, kätki usein tarpeen kontrolloida kaikkea sisä- ja ulkopuolellani.

"Jos käyn vielä yhden kurssin, jos puhun vielä yhden shaumbran kanssa ja jos teen vain kovemmin työtä, kenties kaikessa tässä alkaa olla tolkkua", ajattelin salaa. Mutta niin ei koskaan oikeasti tapahtunut. Parhaasta yrityksestäni huolimatta todella hyväksyä ihmisyyteni, en itse asiassa hyväksynyt sitä, ja kun näin tämän, se oli suuri isku. Olin pettynyt ja ärsyyntynyt.

Olin vihainen Adamukselle, että hän oli aina niin ärsyttävän ylimielinen ja päällekäyvä. Olin vihainen Geoffille ja Lindalle, että he olivat vain juonitteleva ja taitava bisneskaksikko. Olin vihainen kaikille näille huijatuille shaumbroille, jotka näyttivät vähemmän ja vähemmän rohkeilta merirosvoilta ja enemmän joukolta toivottomia seuraajia.

Mitä tahansa Crimson Circlen olikin tarkoitus antaa minulle, nyt se kuulosti enemmän turhalta hölynpölyltä. Jos mikään siitä olisi ollut totta, enhän olisi tuntenut tarvetta jatkaa etsimistä. Koska olin omistanut niin paljon energiaani kaikille noille shoudeille ja kursseille, minusta pitäisi tuntua jo "täydelliseltä/valmiilta". Eikä tuntunut.

Täysin rehellisesti sanottuna, olin vihainen itselleni kyvyttömyydestä lopettaa tämä loputon etsiminen. Halusin lääkkeen, joka ottaisi pois kaiken levottomuuden ja muuttaisi minut eräänlaiseksi zen-munkiksi, jota eivät maalliset koettelemukset hätkäytä. Lähdettyäni taas uudelle "ihmeiden tutkimusretkelle", yhtenä päivänä siitä kaikesta tuli hyvin selkeää.

Siitä vaan, kuin tyhjästä, heräsin siihen tosiasiaan, että mikään ei koskaan toimisi, koska se ei ollut minun totuuteni. Se ei voisi koskaan olla, koska en koskaan antanut itselleni aikaa "omaksua" kaikkia noita uskomattomia teoksia, joihin olin törmännyt vuosien saatossa.

Nyt saatoin nähdä, että uskomuksesta tai mestarista huolimatta, kaikki mitä kohtasin matkan varrella, osoitti samaan suuntaan. Mutten koskaan oikeasti kiinnittänyt huomiota siihen hyvin selkeään karttaan, joka minulla oli taskussani koko ajan. Olin niin syventynyt etsimään jotain, mikä veisi minut suoraan tien loppuun, etten katsonut todella ympärilleni ja antanut kaiken tuon kauneuden puhua minulle.

Yhtäkkiä Adamuksen sanat eivät enää tuntuneet vierailta ja kovilta. Pystyin menemään niiden yli ja käsittämään niiden aitouden. Mutta todella upea asia on, että pystyin lopultakin tekemään niistä omiani. On ollut todella hauskaa huomata toistuvasti sanovani: "Ahaa, nyt tiedän, mitä hän tarkoittaa!" ja tuoda nuo uudelleenlöydetyt totuudet omaan tilaani täysin uudella tavalla.

Aina kun Adamus totesi, ettei globaali vimma ole meidän huolemme, tunsin aina sen kuulostavan vähän toiveajattelulta ja hiukan ylimieliseltä. "Antaa maailman kamppailla, samaan aikaan kun te shaumbrat muutatte veden viiniksi", luulin kuulevani hänen sanovan.

Nyt kun todella "kuulen" hänen sanansa, voin valita, miten sallin sen palvella minua, mitä oveni ulkopuolella tapahtuu. Se ei ehkä usein ole, mitä olin toivonut, ja se voi todellakin tuntua epämiellyttävältä, mutta minulla on kyky käyttää se kaikki omaksi kasvukseni, aivan kuten käänsin sulkutilat pitkäksi matkaksi Shaumbra-maassa. Samaan aikaan kun maailma hoiperteli covidin vuoksi, käytin tuon koko ajan tutustuakseni Tobiakseen ja Adamukseen, tietäen, että minulla oli menolippu ja aikomus jäädä pitkäksi aikaa.

Vasta äskettäin koin sen todenmukaisuuden, mihin Adamus viittaa: kun tässä maassa on pitkä taantuma, se vaikuttaa meidän bisnekseemme, kuten moniin muihinkin. Ja vaikkei sitä voi kieltää, että se todella tapahtuu, voin silti tuntea tilaa niiden rajoitusten keskellä, joita äkilliset muutokset toivat.

Tunnen vaihtoehtoja tämän hetken epäystävällisyydestä huolimatta. Tiedän, että se mikä saattaa olla loppu, johtaa itse asiassa meidät johonkin, mitä mielemme ei pysty vielä ymmärtämään, mutta missä sielumme on hyvin innoissaan.

Onko se hauskaa? Ei, en sanoisi niin. Itse asiassa on rehellistä sanoa, että jotkut hetket tuntuvat melko intensiivisiltä. Ja kuitenkaan en ole jumissa, koska Henki löytää aina tien. Aina.

Yksi asia jonka kanssa kamppailin usein, oli se ajatus, että yhtäkkiä olemme liian mestarillisia hengataksemme "siviilien" kanssa, kuten heitä kutsun (tai "jästien" shaumbra-slangilla). Tarkoitan ihmisten. Muiden ihmisten. Ei-shaumbra-väen joka ei näe nenäänsä pidemmälle ja jolla ei selvästi ole mitään aavistusta siitä, että he ovat myös jumala.

Pitkän aikaa uskoin, että Adamus kehotti meitä valitsemaan puolen, kun olimme selvästi liian kehittyneitä, ja muut ihmiset olisivat vain häiriötekijä. Sama päti työhön – että on sellainen "aivoja vahingoittava 8–16-työpaikka", jolla maksetaan vain laskumme ja joka pitää meidät aivan liian lähellä muita ihmisiä. Minusta tuntui usein, että Adamus halusi meidän luopuvan siitä kaikesta ja jättävän sen vanhan hyvän haltiamme hoidettavaksi.

Oli valtava helpotus oivaltaa, että Adamus kehottaa meitä vain kunnioittamaan äärimmäisesti valintaamme yhdistyä taas sielun kanssa.

Tämä on itse asiassa hyvin kallisarvoista. Elämä ei ole oikeasti koskaan enää samanlaista sen jälkeen. Eikä pitäisi olla.

Silloin kun yksilö tietää, että on tullut aika hyväksyä jumaluutensa, ollen edelleen ihmismuodossa, hän luo suhteita, jotka tukevat ja inspiroivat häntä. Työpaikat antavat hänelle keinon nauttia olemisesta tässä maailmassa ja tilaa, jossa hoitaa sisäistä elämäänsä.

Kun alamme "tanssia tangoa" sielumme kanssa, opimme, mikä ja kuka tekee meille hyvää, emmekä tyydy vähempään. Se jää, mikä antaa iloa. Muu lähtee.

Taaksepäin katsoen näen nyt, miksi minua kehotettiin pitämään hengähdystaukoa, kun tutkin Crimson Circlen valtavaa materiaalikirjastoa. Muistan tunteneeni yhtenä päivänä niin suurta kunnioitusta Tobiaksen sanoja kohtaan, että halusin "pysyä heidän kanssaan" mahdollisimman kauan. Halusin pitää heidät sydämessäni ja antaa heidän puhua minulle, kun hivuttauduin ympäröivään maailmaan. Kuitenkin hyppäsin suoraan uuteen shoudiin, ja sitten uuteen, ja taas uuteen. Kunnes yhtenä päivänä minusta tuntui liian kuivalta, liian epätoivoiselta, huomatakseni tuon puuttuvan lenkin, tuon ihmelääkkeen pahaan sairauteen nimeltään elämä.

Ja lopulta, pienen tauon jälkeen, palaaminen shaumbroihin ja lokakuun shoudin katsominen tuntui vain oikealta.

Adamus tulee olemaan aina ilkikurinen ja vähän päällekäyvä, mutta tunnen nyt myötätunnon ja aidon kunnioituksen meitä kaikkia kohtaan, johon en pystynyt yhdistymään aiemmin. Koska silloin kun etsii jotain, luulee tietävänsä, mitä pitäisi löytää. Mutta usein, jossain Oivaltamistien varrella, mieli alkaa esittää isoja temppuja, ja voi eksyä melkoisesti. Ja kuitenkin tien löytäminen takaisin on melko helppoa, ja yhtäkkiä on taas raiteilla.

Ei ole enää etsimistä, ei mitään löydettävää. Kuljet avointa tietä, ja kaikki ympärillä kuiskii sinulle. Ei ole tässä tai tuolla. On vain jatkuvaa virtaa sisään ja ulos tuossa avaruudessa/valtavuudessa, joka on sisälläsi ja ympärilläsi.

Sillä ei ole merkitystä, olemmeko "veteraaneja" vai "tulokkaita" – jossain kohtaa jokainen shaumbra kutsutaan kulkemaan tuota tietä yksin. Voi viedä vuosia, ennen kuin näemme tämän tärkeyden, tai sitä ei ehkä tapahdu koskaan. Adamus kehottaa meitä kerta toisensa jälkeen antamaan itsellemme ehdotonta huolenpitoa ja kunnioitusta matkamme aikana, joka on usein tapahtumatäyteinen. Pitämään niin monta taukoa, kuin tarvitsemme, lepäämään vähän ja nauramaan paljon. Kun opimme luottamaan itsemme, emme enimmäkseen enää epäile suuntavaistoamme tai etsi kuumeisesti oikopolkuja tai kauniimpia maisemia. Pysymme kurssissa, kävellen käsi kädessä Itsen kanssa ja tietäen, että tämä matka ei lopu koskaan.

***

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa, on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän paikan netissä joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan & elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset taidot, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut, auttaen sinua tunnistamaan ne kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin, ja todella nauttimaan olostasi/itsestäsi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy EvokingGracesta (https://www.evokinggrace.com/), Facebookista (https://www.facebook.com/InsightfulLivi ... toniaLyons) ja Instagramista (https://www.instagram.com/evoking_grace/).

-----------


Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Tammikuun 2023 HYVÄKSY JA SALLI

ViestiKirjoittaja hammer » 21.01.2023 22:16

HYVÄKSY JA SALLI

Kirjoittanut Antonia Lyons (www.crimsoncircle.com)
Tammikuun 2023 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Henkinen opetus jota olen aina kammonnut eniten, on kehotus rakastaa itseämme. "Rakastan itseäni! Rakastan itseäni! Rakastan itseäni!" on mantra, joka melkein pakotetaan niille, jotka haluavat kasvaa ja elää onnellisempaa elämää. En tiedä sinusta, mutta minusta ei ole koskaan tuntunut mukavalta katsoa itseäni peilistä ja julistaa ehdotonta rakkautta, toistaen samalla suloisia sanoja. Ja kuitenkin olen hiljattain alkanut oivaltaa, miten tärkeää on antaa itsellemme jotain, mikä todella tukee meitä ja mikä turvaa selustamme, kun menosta tulee rankkaa.

Hyväksyminen ei kuulosta yhtä kivalta kuin rakkaus. Se ei luultavasti koskaan myisi miljoonia levyjä ja saisi ihmisiä ihastumaan toisiinsa. Itse asiassa on kohtuullista sanoa, että hyväksyminen kuulostaa melko kliiniseltä. Melkein kuivalta. Mutta vastikään muodostunut kykyni hyväksyä kaikki, mitä tulee esiin sisälläni ja ympärilläni, on johtanut minut hiljattain hyvin tärkeään läpimurtoon. Ei ilman paria pelkoa, mutta asioiden hyväksyminen sellaisena, kuin ne ovat, vapauttaa minut siitä, mikä on aina pidätellyt minua.

Olen kärsinyt paljon koko elämäni ajan: siinä missä olin muille tuo puhelias ja eläväinen tyttö, sisällä tuntui ahdistavalta. Jo hyvin nuorena olin aina tietoinen, että jokin hyvin mahtava ja ankara oli läsnä lähelläni. Kuin jokin olio joka vaani pimeässä, tämä "asia" oli aina rinnallani, kuiski korvaani ja veti minut takaisin, aina kun yritin lentää uusia unelmia kohti.

Hän vaati minulta ja jokaiselta, jonka kohtasin matkan varrella, kuuliaisuutta auktoriteetilleen. Hän vaati tunnustamaan suuren viisautensa ja voimansa. Yhtään vuorovaikutustilannetta ei koskaan tapahtunut ilman, että yritin saada tunnustusta tietämisestäni ja kyvystäni nähdä sellaista, mitä monet muut eivät voineet nähdä.

Lapsena kiertelin ja kiertelin, haluten tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se ei ollut tarve tai toive. Se oli vain jotain, mitä odotettiin. Minusta tuntui isolta sisällä. Minusta tuntui, että olin pidemmällä kuin ympärilläni olevat, myös aikuiset, ja heidän täytyisi antaa minulle täydellinen luottamus ja kunnioitus. Tuosta lapsesta tuli nuori tyttö ja sitten nainen, mutta päivääkään ei kulunut, ettei hän kävellyt omaan rytmiinsä. Tämä aspekti ei lähtenyt koskaan rinnaltani. Jokainen ihminen jonka tapasin, oli tilaisuus saada tunnustusta ja ihailua. Hän vaati nyt kaiken sen takaisin, mikä häneltä oli varmaan otettu pois monta elämää sitten.

Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkin film noir -elokuvan juonelta, minulle se oli helvettiä. Pelkäsin usein uusien ihmisten tapaamista, koska en kestänyt sen sietämätöntä painoa, että näin itseni ruokkivan itseäni heillä. Kuin pieni vampyyri joka oli naamioitunut vilkkaaksi ja hurmaavaksi tytöksi, välitin vain heidän kuuliaisuudestaan ja suuren viisauteni tunnustamisesta.

Ajattelin aina olevan hyvin traagista, että minun täytyi syntyä perheeseen, jossa ei kukaan näyttänyt välittävän siitä, miten mestarillinen ja täysivaltainen olen ehkä ollut. Itse asiassa he veivät minut jopa papin luo, koska he pitivät minua vain outona. Lopulta olin niin kyllästynyt yrittämään tehdä vaikutuksen heihin, että minusta "tuli pieni". Hylkäsin kaikki omituiset tapani, kaiken mikä sai minut näyttämään liian erilaiselta kuin muut, ja siitä lähtien yritin vain sopia joukkoon. Ymmärrän nyt, että yritin vain pitää tämän hirviön loitolla, koska en voinut kontrolloida sitä. Toisinaan oli vaikea tietää, kuka oli kuka – olinko se minä, joka oli oikeutetusti ylpeä itsestäni, vai oliko se aspektini, joka vain ruokki itseään kaikilla, jotka olivat valmiita saaliiksi?

Oletin, että perheeni ei vain ollut tarpeeksi kehittynyt todella näkemään ja hyväksymään minua, ja tunsin usein sääliä heitä kohtaan.

Mutta olen vasta äskettäin kyennyt näkemään, että minkä tahansa häijyn lumouksen alla olen ehkä ollut, niin oli myös suurin osa perheestäni. Tulimme kaikki takaisin yhdessä tähän elämään, jotta voisimme pitää tämän ikivanhan haamun elossa taipumuksellamme hyväksikäyttää ja väheksyä toisiamme. Tämä piirre on erityisen merkillepantava sukuni naisissa. Kuitenkin näen nyt, että rakas isäni meni hyvin pitkälle ympäröidäkseen itsensä ihmisillä, joihin hän voisi tehdä helposti vaikutuksen, ja paheksui niitä, jotka haastaisivat hänet. Näen nyt, että minäkin olen syyllistynyt samaan. Siirryimme kumpikin henkilöstä toiseen etsien tuota auktoriteettia ja kunnioitusta, jonka olemme varmaan menettäneet kauan sitten. Kumpikin tunsimme, että se oli oikeutetusti meidän. Kuitenkaan se tapa jolla yritimme saada sitä, ei ollut usein hyväntahtoinen tai hienotunteinen.

Itse asiassa muutama päivä sitten näin selvästi tämän kaiken. Menin erään viehättävän naisen kanssa kahville ja tunsin välittömästi, miten suuri hänen persoonansa oli. Koska tapasimme ensimmäistä kertaa, yritin tietysti päästä perille hänestä, mutta puolustauduin tarpeella "tulla pieneksi" jälleen. Aivan kuten ollessani nuorempi, vetäydyin vain pieneen nurkkaani, koska en pystynyt käsittelemään hänen mahtipontisuuttaan.

Totuus on, etten pystynyt käsittelemään sitä, etten pystyisi ihan vähään aikaan tekemään vaikutusta tähän fiksuun ja itsevarmaan uuteen ystävään.

Seuravan päivän aspektini murisi ja hengitti kasvoihini – se liikkui, kun minä liikuin, antamatta minulle yhtään tilaa. Hän oli jäljilläni eikä aikonut päästää minua pälkähästä tällä kertaa: miten voin olla niin typerä ja säyseä? Miten saatoin antaa tuon naisen uskoa – edes pientä hetkeä – että hän voi olla mestarillisempi kuin minä? Minun olisi pitänyt todistaa hänelle, miten suuri olen ja miten viisas ja tietoinen yritin kovasti olla.

Tunsin yhtäkkiä viha- ja inhoaallon itseäni kohtaan, kumpikin uutta ja voimakasta, mikä salpasi hengitykseni. Tiesin heti, että oli tullut aika puolustautua ja vapauttaa itseni sisäisen demonini kynsistä. Adamus kertoo meille Aspektologia-kurssilla, etteivät aspektit välitä meistä. He haluavat vain sielumme. En koskaan oikein uskonut tätä, ja ajattelin itse asiassa, että vanha kunnon ystävämme oli hiukan dramaattinen. Kenties se oli jokin markkinointitaktiikka tekemään tuosta ohjelmasta houkuttelevamman niille, jotka yrittävät epätoivoisesti päästä eroon hankalista aspekteistaan.

Näen nyt, että Adamus kertoi totuuden.

Hiljattain tuli äärimmäisen selväksi, että mikä tahansa tämä "asia" oli, hän ei ole ystäväni. Halusin aina uskoa, että olin tuo kultainen lapsi, valittu suuren mestaruuteni vuoksi vapauttamaan hänet pimeästä tyrmästä, johon hänet oli vangittu monta vuosisataa sitten. Eikö kuulostakin melko romanttiselta? Uskoin naiivisti, että voisin palauttaa hänelle sen, mikä häneltä oli ryöstetty, jos olisin vain yrittänyt vähän kovemmin, työstänyt itseäni vähän lisää, saanut useampia ihmisiä näkemään minut ja ylistämään minua. Mutta se ei koskaan tuntunut aivan riittävän, ja elämästä alkoi tulla hyvin rajoittavaa ja uuvuttavaa. Rehellisesti sanottuna en muista aikaa, jolloin olisin yrittänyt tutustua johonkuhun vain sen pelkästä ilosta, tai ollut tekemisissä rakkaiden ihmisten tai kollegojen kanssa ilman tarvetta saada jollain tavalla tunnustusta. Jokainen suhde on aina ollut ilmainen ateria hyvin nälkäiselle aspektilleni.

Olen tavannut uskomattomia ihmisiä viime aikoina. Osan heistä Crimson Circlessä ja muut töissä. He ovat hyvin suuria ja kirkkaita sieluja, viisaita ja oivaltavia, eivätkä tarvitse minua tai sitä, mitä haluan tarjota olemukseni kautta. Ensin pidin tätä sekä nöyryyttävänä että vastenmielisenä. Huusin vain jatkuvasti: "He eivät tarvitse minua, he eivät tarvitse minua. Kukaan ei tarvitse minua!" Uudestaan ja uudestaan, kuin tuskallista vaikerointia, fokusoiduin päivätolkulla siihen, ettei kukaan odottanut minun muuttavan elämäänsä ja peittänyt minua ylistyksiin.

Mutta nyt näen, miten uskomatonta se kaikki oikeasti on. En tullut takaisin tähän elämään ollakseni kaikkien niiden pikkusieluisten ihmisten kunnioittama ja pelkäämä, jotka ovat liian unessa erottaakseen päivän ja yön. Tulin takaisin, koska voin seistä omin jaloin – ja yksin kävelen viimeiseen auringonlaskuuni tietäen, että kuka valitseekin kulkea rinnallani, hän on yhtä täysivaltainen kuin minä. Olemme kaikki täällä kyetäksemme todella nauttimaan siitä suuresta määrästä lahjoja, joita tällä elämällä on annettavana meille – eikä meitä enää orjuuta syyllisyys, häpeä ja tarve nujertaa muut. Voimme olla viimeinkin vapaa seksuaalienergiaviruksesta, joka on kiusannut meitä entisissä elämissä – tässä elämässä saamme viimeinkin arvostaa todellista olemustamme, laulaen samalla yhteen ääneen sielumme kanssa.

Kun kirjoitan tätä, tunnen innostusta mahdollisuudesta alkaa nauttia muista ihmisistä eri tavalla, mihin olen koskaan ennen pystynyt. Mutta hyväksyn myös, että tuo sisäinen vampyyri jota olen emännöinyt sisälläni niin kauan, kuin voin muistaa, yrittää kaikkea mahdollista pitääkseen oman tilansa. Haluaisin kertoa, että olen lopultakin päässyt eroon tästä pahasta olennosta, mutta tiedän, ettei niin ole. Vielä.

Tämän hyväksyminen sallii minun kuitenkin olla tietoisempi, kun hän iskee seuraavan kerran, ja sitten valita, mikä palvelee minua parhaiten. Tiedän nyt, että kun tapaan jonkun, joka on itsevarma ja varmakäytöksinen, pimeä aspektini voi yhtäkkiä nostaa päätään ja tulla pois piilosta. Se on aikaa tehdä itselleni yksi hyvin yksinkertainen kysymys: "Mitä tarvitsen juuri nyt?"

Kun hyväksyn epämukavuuteni, sallin myös nopeamman tien palata helppouteen ja huolettomuuteen. Voin silloin enimmäkseen nauttia vuorovaikutuksestani, pelkäämättä, että se muuttuu ruokapidoiksi.

Kun istuin aspektini kanssa vähän aika sitten ja tuijotin päättäväisenä häntä silmiin, häpeämättä itseäni, tunsin hänen kauhunsa. Se, että häntä ei kunnioiteta eikä hänelle anneta tunnustusta, merkitsee, että hän häviää. Hän ei ole mitään. Hän voi olla olemassa vain, kun muut näkevät hänet. Hetken kuulin hänen kysyvän minulta salakavalasti: "Miltä sinusta tuntusi? Miltä sinusta tuntuisi, jos sinusta tulisi ei-mitään? Häviät, eikä kukaan koskaan muista, että sinua edes oli olemassa, sinä tyhmä tomppeli."

Istuin tämän kanssa pitkän aikaa, hengittäen ja sallien saman kauhun kulkea kehoni läpi.

"Kyllä, palaan tyhjyyteen. Olen taas ei-mitään", kuiskasin surullisesti itselleni.

Ja pysyin sen tuskan kanssa, jonka tämä uusi tietoisuus toi esiin minussa. Hyväksyin ja sallin sen.

Kyllä, pelkään unohtumista, mutta haluni nauttia elämästäni on suurempi kuin mikään pelko, jota nyt ehkä tunnen. Ja minulla on kolme uutta liittolaista, jotka ovat yhtä voimakkaita, kuin mikä tahansa pelottava paha henki. Kutsun niitä "kolmeksi maagiseksi A:kseni". Hyväksy. Ja. Salli. (Suom. huom. kaikki nämä sanat alkavat englannin kielessä a:lla.)

Hyväksyn, että jotkut asiat "laukaisevat minut", koska olen elämässä, enkä salli tämän määritellä minua. Olen hyvä ja paha, pimeä ja valo. Tämä ja tuo, tässä ja tuolla. Tässä elämässä ja muissa ulottuvuuksissa. Niin kauan kun pidän liittolaiseni lähellä, tiedän, että kuljen aina auringonlaskuun.

***

Antonia asuu Lontoossa, Iso-Britanniassa ja on "energiaintuitiivi" ja perustanut "Evoking Gracen", pyhän tilan nettiin, joka on suunniteltu inspiroimaan sinua kukoistamaan ja elämään onnellisempaa elämää. Hän on luonut hyvin ainutlaatuisen lähestymistavan, joka yhdistää intuitiiviset kyvyt, ajattoman viisauden ja käytännön työkalut. Ne auttavat sinua tunnistamaan kätketyt dynamiikat, jotka estävät sinua elämästä hyvin ja todella nauttimasta itsestäsi/olostasi. Hänen tuotteitaan ja kirjoituksiaan löytyy "Evoking Gracesta" (https://www.evokinggrace.com/), Facebookista (https://www.facebook.com/InsightfulLivi ... toniaLyons) ja Instagramista (https://www.instagram.com/evoking_grace/).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02


Paluu Kanavoinnit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron