Hogenes Chantal (crimsoncircle.com)

[hammer]

LUOTTAMUS JA MAHDOLLISUUDET

Kirjoittanut Chantal Hogenes (www.crimsoncircle.com)
Helmikuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Vau, se sattui. Oli todella kylmää, kuin jääkylmä sade leikkaisi suoraan "rätisevää" ihoani. Käsitin, että ihoni jäätyisi nopeasti ja hajoaisi pudotessani tästä korkeudesta. Katsoin ympärille ja näin ihmisiä syöksyvän mustaan syvyyteen. Ääni oli kova, niin kova etten voinut kuulla mitään muuta. En edes kaikkia noita huutavia ihmisiä, kun he sukelsivat alas Maahan. Kuulin ajattelevani: "Kenties korvani jäätyivät ja putosivat pois?"

Rauhallisesti ihmetellen katselin kaikkia ihmisiä, jotka sukelsivat alas täydessä paniikissa. Värikkäitä matkalaukkuja ja lentokoneen osia viuhahti joskus ohi ja osui ihmisiin. Katsoin ylös ja näin hajonneen luukun lentokoneen pohjassa, jossa matkatavaroita säilytettiin. Se oli iso reikä, ja matkatavaroita putoili jatkuvasti. Sen läpi näin myös suuren reiän matkustamoon, ja pieniä matkatavaroita ja paperipusseja putoili. Ja ihmisiä.

Jotkut ihmiset putosivat alas kuin kivi. Toiset näyttivät leijuvan ilmassa käsivarret levitettynä. Jotkut syöksyivät vain ilman läpi. Käsitin, että minäkin syöksyin ja sukelsin. Katsoessani alas oivalsin, että maanpinnan saavuttaminen kesti pitkän aikaa, ja kuitenkin se kesti vain sekunteja. Alapuolellani oli valtava pimeys. "Siellä on kai meri", kuulin aivojeni sanovan, ja tunsin niiden laskeskelevan, oliko tästä mahdollista selviytyä.

Vau, alas oli todella, TODELLA pitkä matka. Tiesin, että se oli tässä. Keho ei pysyisi hengissä niin pitkään jäätävässä kylmyydessä, eikä se varmasti selviytyisi iskeytymisestä kylmään veteen tästä korkeudesta. "Mikseivät kaikki matkustajat saaneet laskuvarjoja?" ihmettelin. Näin edessäni pilviä ja kaukana lumen peittämiä tulivuoria. Islanti.

Olin juuri ollut siellä, paikassa missä kehoni tuntui hyvin rennolta. Keskellä yötä olin yhtäkkiä keksinyt ajatuksen Islannissa käymisestä, ja kaksi päivää myöhemmin olin siellä. Varatessani lentoa hetkeksi tuli tunne: "Voi olla, etten selviydy tästä matkasta." Olin hämmentynyt tästä ajatuksesta, mutta päätin lähteä joka tapauksessa. Eletään!

Takaisin lentokoneeseen. Katsellessani panikoivia ihmisiä ympärilläni, koin kaikkia noita aistimuksia – äänet, kuvat, tunne ihostani, jäätynyt ilma jota hengitin, mitä se teki keuhkoilleni, miten ilma liikkui ympärilläni. Olin täysin tietoinen ja hereillä, mutta peloton. "Miten mahtava tapa kuolla", kuulin ajattelevani. "Mikä kokemus." Se säikäytti aivoni ja sekunnin ihmettelin: "Vau, tämä on outoa. Eikö minun pitäisi taistella pysyäkseni hengissä, kuten muut tekevät, eikä nauttia tästä kokemuksesta ja yrittää omaksua sitä kaikkea?" Ja sitten tunsin selvästi "ei". Mikä kokemus! Miksi ei nauttisi siitä kaikesta sen sijaan, että antaa aivojen ottaa hallinnan ja on tietoinen vain pienestä osasta sitä?

Oivalsin, että keho kuolisi kohta. Yhtäkkiä se tuntui syöksähtävän tunnelin läpi takaisin sille aikajanalle, jossa makasin sängyssä varhain aamulla, hotellissa Reykjavikissa. Heräsin, vaikken ollut ollutkaan unessa, koska olin ollut hyvin tietoinen koko ajan. Nousin istumaan ja hiki valui kasvojani ja selkääni pitkin. Ei ollut pelkoa, oli vain hämmennystä aivoissa. Tiesin koko olemuksellani, ettei se ollut vain unta. Se tuntui samalta, kuin mikä tahansa muu hetki elämässä. Se oli yksi mahdollisuus, joka oli koettavana, mahdollisuus jonka voisin helposti yhdistää tämän elämän aikajanaan. Itse asiassa se oli todennäköisin mahdollisuus yhdistymään tähän hetkeen. Olin nauttinut kuluneina kuukausina siitä, että tunsin muita todellisuuspisteitä. Viime aikoina sitä ei ollut ollut yhtä paljon kuin aiemmin, mutta nyt se oli taas siinä. Piste. Mahdollisuus, jo tässä, valmiina valittavaksi. Koin sen niin, kuin olisin siinä juuri nyt (hei, hetkinen, minä olin), ja se tuntui ehdottoman todelliselta keholle, kuin se tapahtuisi nyt.

Lentoni takaisin Islannista olisi myöhemmin samana päivänä. Jossain syvällä sisälläni ja ympärilläni oli tietäminen: "Ei, en valitse tätä mahdollisuutta. Valitaan toinen." Tuntui siltä, että jokin energia syvällä sisällä siirtyi sivuun. Tiesin, että yhdistyminen tähänkin mahdollisuuteen olisi ok – siitä ei tarvitse olla huolissaan. Mutta jotenkin tunsin, että se oli pyyhitty sivuun.

Menin takaisin pitkäkseni sängyssä ja nautin peiton lämmöstä, ja tiesin, että minulle olisi ok kumpikin tapa. En kiinnittänyt mitään huomiota siihen tuona päivänä, en tehnyt siitä draamaa tai tarinaa kerrottavaksi. En kertonut edes kumppanilleni. Tuntui siltä, ettei tämä ollut enää mahdollisuus yhdistettäväksi tähän aikajanaan, joten miksi vaivautua kaikkeen tuohon draamaan?

Myöhemmin tuona päivänä saavuimme lentokentälle, valmiina lähtemään kotiin, vaikka Islanti tuntui enemmän kodilta kuin koti. Koko olemukseni oli kuin yhdistyneenä muihin todellisuushetkiin, kun olin siellä. Se tuntui hyvin tutulta.

Aika nousta koneeseen. Menimme seisomaan jonoon, ja puoli tuntia myöhemmin olimme edelleen samassa paikassa. Jono ei ollut liikkunut lainkaan. Meillä oli hauskaa ja juttelimme joidenkin muiden matkustajien kanssa. Sitten saimme viestin, ettemme voineet nousta vielä koneeseen sen teknisten ongelmien vuoksi, ja tällä hetkellä oli epäselvää, mikä syy oli. Jotkut ihmiset laskivat leikkiä edellisten matkustajien oksennuksesta ympäri konetta, ja se täytyi siivota. Toiset ihmiset alkoivat hermostua vähän.

Jonkin ajan kuluttua ilmoitettiin, että teknisiä ongelmia yritettiin ratkaista edelleen, mutta oli epäselvää, miten kauan tämä kestäisi. Yhtäkkiä muistin sen elävän mahdollisuuden, jonka koin aiemmin samana päivänä, ja saatoin kuulla mieleni ajattelevan: "Okei, eikö minun pitäisi ottaa toinen lento, koska näin tuon unen tänä aamuna?" Vastaus oli siinä samaan aikaan kuin kysymyskin: "Ei. Energiat palvelevat minua." Se tuntui kummalliselta – luottaa täysin ja kuitenkin kuulla, että aivot eivät luota. Tunsin täydellistä luottamusta siitä, että jokin muu kokemus oli jo valittu yhdistettäväksi tähän mielen aikajanaan, kun tunsin noiden energioiden siirtyvän tänä aamuna. Samaan aikaan tunsin, että vaikka tuo kokemani mahdollisuus yhdistettäisiin tähän aikajanaan, sillä ei olisi joka tapauksessa merkitystä. Mikä tahansa vaihtoehto olisi ok.

Jonossa seisoessa oivalsin, että vasta vuosi sitten en olisi ehdottomasti noussut tuohon koneeseen. Tuon "unen" jälkeen? Ei ikimaailmassa! Mutta nyt tunsin vain sisäistä tyyneyttä, että kaikki olisi ok, vaikka mitä tapahtuisi. Katsellessamme huolestuneita kasvoja jonossa, päätimme mennä hakemaan viiniä. Löysimme pienen pizzapaikan lentokentällä, lähellä lähtöporttia. Siellä tuntui hyvältä – oli kasveja, valtava pizzauuni ja viiniä. Tässä paikassa vain oli jotain, rauhallisuutta. Se tuntui seesteiseltä. Tilasimme viiniä tiskiltä. Mies joka tarjoili meille, toi hyvin paljon levollisuutta, ja se tihkui koko alueelle. Se tuntui hyvältä, hyvin tutulta. Halusin kysyä häneltä, oliko hän shaumbra, mutten kysynyt. Sillä ei joka tapauksessa ollut merkitystä. Tilasimme kaksi palaa pizzaa ja sitten kumpikin sai yhden palan ylimääräistä ilmaiseksi.

Siinä siis istuimme, juoden viiniä, syöden pizzaa, ladaten puhelimiamme sekä nauttien maisemasta ja siitä seesteisyydestä, jota tämä mies toi kaoottiselle lentokentälle. Sitä oli kaunista katsella.

Sitten ilmoitettiin, että koneen lähtö viivästyisi vielä lisää, joten tilasimme lisää viiniä. Nautimme olostamme. Elämä oli hyvää. Ympärilläni jotkut ihmiset pitivät hauskaa, kun taas toiset olivat täydessä paniikissa tästä epäselvästä viivästyksestä, kun he harkitsivat eri lennon ottamista.

Lopulta meitä pyydettiin nousemaan koneeseen. Heti kun kaikki olivat istumassa, miehistö selitti, ettei radio ollut toiminut ja se täytyi korjata ennen lähtöä. Se aiheutti viivästyksen. Monilta ihmisiltä olisi säästynyt monia hermostuneita hetkiä, jos meille olisi kerrottu tämä. Sillä aikaa jäätä oli muodostunut siipiin, ja nyt se oli täytynyt huuhtoa pois, joten kesti vielä kauemmin, ennen kuin voimme lähteä.

Olimme koneessa, valmiina lähtemään kotiin – eikä mitään tapahtunut. Kone ei liikkunut. Jonkin ajan kuluttua pilotti sanoi, että oli teknisiä ongelmia. Yksi matkatavararuuman ovi ei sulkeutunut kunnolla, ja se täytyi sulkea manuaalisesti. Tekniikkaryhmä oli jo lähtenyt kotiin, ja pilotti oli nyt ainoa ihminen, jonka annettiin kulkea koneen ympärillä, korjata ongelma ja sulkea ovet manuaalisesti. Niinpä voisi viedä vähän aikaa, kun hänen täytyi lähteä koneesta, ratkaista ongelma ja tulla sitten takaisin sisään. "No, eikö se ole hassua", kuulin ajattelevani. Katsoin kumppaniani ja päätin olla kertomatta "unestani". Tiesin, että kaikki oli ok.

Lopulta, kolmen tunnin viivästyksen jälkeen, olimme valmiita lähtemään. Ja arvatkaa mitä – minä en pudonnut koneesta. Hei, hetkinen – minä putosin! En vain tällä aikajanalla. Hyvin monia mahdollisuuksia, kaikki valittavissani.

*******

Chantal asuu tällä hetkellä Alankomaissa ja nauttii elämästä. Voit vapaasti ottaa häneen yhteyttä nettisivun kautta (https://chantalhogenes.nl/).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.