Tinder Jean (crimsoncircle.com)

[hammer]

RAKAS IHMINEN

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Ihmiselläni oli hiljattain hetki, jolloin hän löysi yhden viimeisistä puuttuvista paloista palapeliinsä. Tämän tarinan hän halusi kertoa.

Luultavasti monien meidän tapaan, olen ajatellut viime aikoina paljon Oivaltamista, mieleni märehtiessä ikuisesti, mitä se on, mitä se merkitsee, miten se tapahtuu, mikä sen laukaisee, estänkö minä sen jne. Tietysti haluan sitä kovasti – sen olen täällä tekemässä. Mutta sitten kysymyksiksi tulee: "Tekeekö Oivaltaminen työstäni – toisesta asiasta jota olen täällä tekemässä – vaikeampaa?" "Mitä tapahtuu muutamalle jäljellä olevalle ihmissuhteelleni?" "Pitäisikö minun laittaa maalliset asiani järjestykseen siltä varalta, että häviän pois?" Se kaikki on häiriötekijä, jonka tavallisesti sivuutan, mutta joskus esiin tulee kysymys, joka haluaa vähän enemmän huomiota.

Kevät hiipii lopultakin sisään, ja kulutin hiljattain suurimman osan päivästä siivoten taloa – imuroin, moppasin, kuurasin, heitin romukoppaan, pesin, järjestin, tomutin. Se antoi tyydytystä, mutta päivän lopussa olin uupunut. Nukkumaanmenoaika tuli varhain, ja seuraavana aamuna heräsin keho täynnä kipuja ja särkyjä. Melko äreänä huomasin kysyväni: "TÄTÄKÖ varten olen jäämässä tänne? Että minusta tuntuu paskalta kehossa, joka vanhenee ja tulee vielä hämmentyneemmäksi siinä, mitä se haluaa, ja omistaudun pitämään huolta talosta, jossa jotain täytyy aina siivota, korjata tai päivittää?" Olenko jäämässä TÄTÄ varten?

Rehellinen kysymys kenties, mutta oli aika käydä keskustelu itseni kanssa ja selvittää, mitä oikein oli tekeillä. Onhan ihmisjutuista huolehtiminen aina osa elämää maan päällä eikä kehon ollut koskaan tarkoitus olla täydellinen. Ja silloin kun en hössötä siitä, elän oikeasti hyvää ja tyydyttävää elämää, tehden omaa intohimoani ympäristössä, jota rakastan. Mutta silloin kun kehoon sattuu ja mieli on väsynyt ja ihminen kyllästynyt, kysymys kuuluu: onko tämä jäämisen arvoista?

Silloin kun "täällä" on sellaisia asioita, kuin laskut ja verot, ja "tuolla" on täydellinen vapaus; kun "täällä" on hyvästit toisensa jälkeen ja "tuolla" on loputonta juhlaa; kun "täällä" on melkein loputonta kamppailua yrittää pitää tasapaino kaaoksessa ja "tuolla" on rauhaa, lepoa ja vapautumista – haluanko oikeasti jäädä?

Jos Oivaltaminen koputtaisi ovelleni tänään, kutsuisinko sen sisään hetkeksi? Vai ottaisinko sitä kädestä ja livahtaisin auringonlaskuun?

Päätös on yksin minun, joten esitin Itselleni muutaman kysymyksen:

Mikä muuttuu?
Sillä ei ole merkitystä.

Miten tiedän, että se on tapahtunut?
Sillä ei ole merkitystä.

Pystynkö jatkamaan tämän työn tekemistä, jota rakastan?
Sillä ei ole merkitystä.

Mikä on eri tavalla elämässäni?
Saat sen selville.

Mitä jos käy ilmi, etten pysty käsittelemään sitä?
Se on MINUN valintani.

Mutta haluan saada sen oikein. Mitä minun pitäisi tehdä?
Jos jokin tuo sinulle iloa, tee sitä – ja koe se täysin. Jos ei, niin älä tee. Siinä kaikki. Kaikki muu hoituu.

Tätä olen aina halunnut. Sen minä valitsen.
Niin minäkin.

Keskustelussa oli vähän muutakin, mutta jokin pistäytyi käymään. Taas kerran olin rämpinyt hyvin vanhassa ja hyvin tiedostamattomassa uhrifiiliksessä. Itse asiassa, kuulit juuri sen äänen muutama kappale sitten, kun "minulla" ei ollut mitään hyvää sanottavaa "täältä". Tuo ääni on tullut hemmetin tutuksi – "Minun täytyy vain sinnitellä siinä, tilanne paranee jonain päivänä" tai "Elämä on kovaa, mutta pääsen tästä läpi" – ja se on palvellut minua hyvin pitkän aikaa. Se tunnustaa elämän parantumattoman vaikeuden, kenties antaa vähän lisäpotkua pitämään minut liikkeessä, mutta se ei koskaan aivan salli vapautta. Ja nyt äreä aamuni ja kipujen ja särkyjen myötä, se oli päällimmäisenä. Mutta sitten toinen osani astui esiin: "Ei enää! Minä valitsen tämän, KAIKEN sen."

Odota, valitsenko? Miten tiedän, että tämä on sitä, minkä minä valitsen?
Koska se on sinun todellisuudessani, senkin jästipää!

Ai jaa.

Itseni on tavallaan viisas, joten päätin kokeilla tätä. Katsoessani lumivuorta, joka takakuistilla odotti lapioimista, oli tuo huokaus "Yäk, taas yksi asia, joka minun täytyy tehdä."

"Odota, minä valitsen tämän." Jokin rentoutui sisälläni. "Lapioin sitten, kun minusta tuntuu siltä, mutta en ole minkään hemmetin sään uhri!"

Hitto, kissa oksensi taas lattialle. "Minä valitsen tämän."

Minulla on roppakaupalla tehtäviä ja määräaikoja töissä tällä viikolla. "Minä valitsen tämän."

Keho tuntuu hyvin särkevältä ja punkerolta tänään. "Minä valitsen tämän."

Auto vaatii työtä, mutta minulla on kiirettä koko viikon. "Minä valitsen tämän."

Jukra, se oli melko hyvä lounas. "Minä valitsen tämän."

Aloin saada tunteen siitä, mitä Itseni oikeasti tarkoitti. Minä valitsen kaiken tämän. Siksi en ole uhri missään siinä, enkä saa sääliä itseäni mistään syystä. Selvästikin, SAAN huolehtia itsestäni, päättää, mitä se merkitsee, ja nauttia kaikesta, mistä haluan – nauttia elämän pyhistä ja arkisista hetkistä. Mutta EN saa ruikuttaa vähääkään siitä, koska voin aina valita uudestaan!

Ilmeisesti olen hidas oppimaan. Monta vuotta sitten, horjuessani valtavan hypyn partaalla tuntemattomaan, nousin ylös shoudissa ja kysyin Tobiakselta neuvoa. Selitettyäni tilanteen hän sanoi: "Tässä on vähän uhrienergiaa, ja haastamme sinut siitä koko tämän ryhmän edessä, koska se olisi luonut erittäin huonon energian kannettavaksi mukanasi."

Hän puhui joistain uusista mahdollisuuksista, joita saattaisi tulla elämääni, ja sanoi: "Mutta sinun täytyy kuitenkin päästää irti uhrienergioista tämän tapahtumiseksi. Ei voi olla enää urina olemista, kun pakkaat laukkusi ja menet eteenpäin. Se on ollut yksi energia – enemmän kuin mikään muu – joka on estänyt sinua."

Sen jälkeen olen vakaasti päättänyt vapautua 100-prosenttisesti tästä uhrihölynpölystä. Niinpä oli vähän kummallista olla näin vanha, kun lopulta tajusin sen, että "en ole edes Maan arkisten asioiden uhri, koska minä valitsen tämän!" Hidas oppimaan kenties, mutta sinnikäs. Kiitos, lohikäärme, että toit tämän tietoisuuteeni.

Todellisuudessa elämässäni ei ole oikeita ongelmia. Kaikki on kokemus, joka on, tai ei ole. Varmasti on tehtäviä, luomuksia joihin sukeltaa, ihmisiä joiden kanssa (toisinaan) olla tekemisissä, mutta kun minä valitsen sen kaiken, on tavallaan vaikea nähdä minkään olevan pielessä. Se on kuin auton omistaminen: täytyy lisätä bensaa ja vaihdattaa öljyt ja pitää huolta renkaista, mutta ne eivät ole ongelmia – ne tulevat sen valinnan myötä, että on auto. Ihmisjutut tulevat sen valinnan myötä, että on täällä maan päällä.

Kehoni hämmentää minua edelleen joskus, mutta minä valitsen tämän. Ja osa "tätä" on tämä keho. Varmasti voisin häipyä, saada uuden kehon ja reinkarnoitua, mutta siitä on aivan liikaa vaivaa. Valitsin tämän kehon Oivaltamiselämääni, ja jos se merkitsee, että päädyn lihavaksi ja klenkkaavaksi ylösnousseeksi mestariksi, niin sitten olkoon. (Vaikka minulla on aavistus, että kun lakkaan yrittämästä "korjata" sitä, kehoenergiani palvelee minua täysin uudella tavalla. Koska – tietenkin – tähän saakka energia on palvellut minua keholla, jota tarvitsee "korjausta". Kuten sanoin, hidas oppimaan.)

Kun muistutan itselleni, "minä valitsen tämän", uhrifiilis haihtuu. Eräässä vaikeassa tilanteessa vuosia sitten, yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli "minä loin tämän". Piste. Tiesin, että se oli totta, mutta oli aina kalvava tunne: "Joo, minä loin tämän, mutta en oikein tiedä miten, enkä taatusti tehnyt kovin hyvää työtä, joten miten korjaan sen?" Siinä on välittömyyttä ja aitoutta, että "minä valitsen tämän, juuri tällä hetkellä. Muuten sitä ei olisi olemassa." Tämän luojuuden hyväksyminen merkitsee, että voin alkaa nähdä, miten energia on jo palvellut minua moitteettomasti. Kyse ei ole siitä, tajusinko jonkin oikein vai väärin. Kyse on yksinkertaisesti: "Haluanko jatkaa tämän kokemuksen valitsemista?" Se riippuu täysin ja ainoastaan minusta. Elämä on sellaista, kuin on, koska minä valitsen sen. Piste. Hämmennyksen loppu. Kysymykseen vastattu. Ei syyttelyä, vain hyväksyminen. Lempeää liukumista sallimiseen.

Siis, olen käyttänyt tätä paljon. Paahtoleipä on palanut, pudonnut kuppi ei mennyt rikki, elämä mullistuu, kissa on käpertynyt viereeni tai auto on hajonnut – on lohduttavaa ja rauhoittavaa muistaa: "Minä valitsen tämän." Tämä tietoisuus kuplii pintaan, ja voin nähdä, ettei koskaan ole tapahtunut mitään virhettä. Olen valinnut kaiken koko ajan.

Miten rakastankaan rakasta ihmisitseäni. Näyttää siltä, että hän tajuaa viimeinkin.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

SIELUSOPPAA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Keskustellessani taannoin ystävän kanssa, hän sanoi alkavansa todella tuntea, miten monien asioiden kaikki palat tulevat yhteen. Riippumatta siitä, mitä ihmistason haasteet ehkä ovat, on myös viisautta hyvin lähellä ja käytettävissä, vaikka sitä on vähän vaikeaa määritellä. Kun kuuntelin, hänen sanansa laukaisivat mielessäni kokonaisen kuvatarinan.

Kuvittele, että olemme kokkeja, jotka tulivat Maa-keittiöön tekemään suuren kattilallisen ihanaa keittoa. Ensin olivat perusasiat. Yksinkertaisia ainesosia, kuten perunoita ja porkkanoita – yksinkertaisia elämiä, kun opeteltiin vain olemaan täällä. Monta elämää kerättiin, pestiin, kuorittiin, pilkottiin, valmisteltiin ja harjoiteltiin, ja keittiömme täyttyi ainesosista ja jätteitä oli ympäriinsä. Joskus elämä oli täynnä tuskaa ja kyyneleitä, mutta aivan kuten pilkkomamme sipuli, se uskomaton aromi jonka se lisää lopputulokseen, on kaiken tuon niiskutuksen arvoinen. Toiset elämät olivat kuin pippuria, inkivääriä ja mausteita, jotka aiheuttivat paljon aivastelua ja silmien vuotamista, mutta nekin toivat suuren lisänsä tuohon kattilaan.

Ja sitten tuli tämä elämä. Kaikki aineosat oli valmisteltu, ja nyt kattila täytetään lämpimällä itserakkausliemellä ja lisätään ainesosat. Ei tietysti kaikkea kerralla, vaan täydellisessä järjestyksessä ja omana aikanaan. Muistatko, kun Tobias mainitsi vuosia sitten, että tässä elämässä toistimme monia kaavoja ja tapahtumia muista elämistä, jotta se kaikki tuotiin vain yhteen? Se on vähän kuin keräisi kaikki pienet kulhot ja ainesosakasat, joita olemme raastaneet, suikaloineet ja käsitelleet, ja katsoisi ja haistaisi niitä vielä kerran, kun laitamme ne kattilaan. Ne tuovat paljon muistoja ja kenties myös halun pilkkoa ne vähän pienemmiksi, mutta ei ole mitään tarvetta käydä läpi koko operaatiota uudestaan. (Nyt kun sitä ajattelee, tämä antaa tavallaan täysin uuden merkityksen "prosessoinnille". Ei ihme, ettei meidän tarvitse tehdä sitä enää – kaikki juttumme ovat menneet jo monta kertaa "ruokaprosessorimme" läpi!)

Ja nyt melkein kaikki on integroitu – siis lisätty kattilaan – ja me vain tarkistamme suolan ja pippurin määrän, pesemme astiat ja laitamme tavarat pois. Hetkinen, mikä tuo uskomaton aromi on? Aa, sen täytyy olla viisaus!

Kyllä, työmme täällä on tehty. On vain ajan kysymys, kunnes tämä ihastuttava keitos on lopulta valmis. Mutta mitä sitten?

Juuri tämä kysymys on ollut minulla hyvin esillä viime aikoina, erityisesti rakkaan Sartin odottamattoman lähtemisen jälkeen. Jäänkö oikeasti, kun kaikki on tehty? Se on aina ollut haluni, mutta onko se tarpeeksi vastustamaton, sitten kun tulee valinnan aika? Fakta on, että haluan pysyä maisemissa ja nauttia tästä ateriasta, jonka tekemiseen olen nähnyt niin paljon vaivaa! Haluan maistaa sitä, haistaa ja tuntea sen kaikilla aisteillani, ihmis- ja jumalaisilla aisteilla. Varmaan se voisi inspiroida muita, kenties antaa heille ajatuksen siitä, mihin kaikki heidän viipalointinsa ja kuutiointinsa todellisuudessa johtavat, mutta se on vain sivuvaikutus. Haluan saada keittoni ja syödä sen myös!

Tuoksu on hyvin houkutteleva, kun hengitän sisään sen ydinolemusta, jokaisen sydänsurun, kyyneleen, ilon ja naurun viisautta. Nykyisestä perspektiivistäni katsottuna, sen jokainen osa on ollut hyvin arvokas, vaikken pystynyt näkemään sitä aikanaan. Tosiaankin, tuo lempeä tuulahdus, täynnä elämän ja viisauden tuoksua, on jo äärimmäisen tyydyttävä. Mutta haluan ruumiillistaa luomukseni. Haluan ottaa sen sisään ja tehdä siitä osan minua. Haluan nauttia tämän makean, maukkaan, suolaisen ja mausteisen sekoituksen jokaisesta puraisusta. Sen vuoksi, enemmän kuin minkään muun, haluan jäädä.

Sitten kysymykseksi tulee: miten jään? Ei ole epäilystäkään siitä, että keittiö on siivoton ja täynnä näitä tungeksivia kokkeja, joista useimmilla ei ole vielä aavistustakaan, mitä he tekevät. (Rehellisesti sanottuna, joskus tuntuu siltä, että he laittoivat tehosekoittimen soseuttamaan ja unohtivat laittaa kannen paikoilleen!) Olenko niin kyllästynyt kaikkeen sotkuun, että otan vain keittoni ja juoksen? Vai täytänkö lautaseni, siivoan paikan pöydästä ja nautin siitä täällä koko maailman nähden? Mietin, mitä tapahtuu, kun kaikki nuo kokit saavat vilauksen lopputuloksesta. Kenties minussa on vähän leveilijää, joka haluaa todistaa heille, että sen voi tehdä, mutta enimmäkseen haluan vain nauttia ja iloita hyvin rikkaasta keitostani ennen siirtymistä muihin seikkailuihin. Siis kenties on aika alkaa harjoitella.

Tässä "harjoituksessa" on monia vaihtoehtoja. Yksi voisi olla se, mitä tein pari kuukautta sitten, vaikken oikeastaan suosittele sitä.

Kun olin työryhmän kanssa Havaijilla tekemässä useita produktioita, jokin osani päätti leikitellä erittäin vaikean ruokamyrkytyksen kanssa. Ollessani täysin toimintakyvytön koko päivän, aikani kului vessassa ja makuuhuoneessa, ja yhdessä kohtaa minulta meni taju ja lyyhistyin kivilattialle. Kummallisella tavalla olin kuitenkin edelleen tietoinen ja hämärästi tiesin osallistuvani moniin muihin "todellisuuksiin", mm. ProGnost-tapahtuma, jonkinlainen Crimson Circlen tapaaminen, sukulaisryhmä ja muutama muu asia, joista en saanut oikein selvää.

Kun tajuntani vaelsi ja yritti osallistua näihin asioihin, tuli erittäin selkeä komento: "Ei, tämä voi odottaa. Mene huolehtimaan kehostasi." Oivalsin hitaasti, että kehoni oli jossain lattialla ja tarvitsi huomiotani, mutta voi, EN halunnut mennä takaisin siihen! Missä ikinä vaeltelinkin ulottuvuuksien välillä, minusta tuntui hyyyyvin rennolta, lämpimältä ja turvalliselta. Mikään ei sattunut, en ollut sairas, kaikki tuntui upealta. Mutta toinen osani intti: "Ihan oikeasti, sinun täytyy nousta ylös." Vaati valtavaa tahdonvoimaa yhdistyä elämääni taas, saada kehoni hitaasti pois lattialta ja käsitellä hyvin epämiellyttävä fyysinen todellisuuteni.

Vaikka en suosittelisi juuri tätä "harjoitusta", muisto siitä on pysynyt. Se ei ollut mikään suuri kosminen tietoisuus, vain lyhyt eroaminen erittäin epämukavasta ja vain puolittain toimivasta kehosta. Ja kyllä, kokemus moniulotteisuudestani. Mutta olen edelleen yllättynyt, miten vaikeaa oli tulla takaisin!

Kenties on muita tapoja harjoitella, niin kuin palomiehet jotka luovat harjoitushätätilanteita polttamatta metsää poroksi.

Adamus (ja nyt Sart) on maininnut jälleenyhdistymiskohteen, jonkin asian/esineen johon voit yhdistyä usein ja joka erityisesti auttaa sinua ankkuroitumaan tähän todellisuuteen. (Tämä on tärkeä osa unikävelyä, ja sitä luultavasti selitetään enemmän tulevina aikoina.)

Olen puhunut olemisesta täysin läsnä fyysisessä kehossa virittymällä intiimisti itseesi – tuntien ydinolemuksesi, kun se asuu kehossasi, tuntien, miten viet tilaa, miten ilma koskettaa kehoasi, miltä vaatteet tuntuvat, miten keho liikkuu tilassa, miten elimet tekevät työtään jne. Se on erittäin tehokas tapa olla täällä ja samanlaista, mitä toiset kutsuvat maadoittumiseksi.

Adamus on puhunut aistillisuudesta, olemisesta aisteissa pelkkien ihmisen havaintotyökalujen yli. "Mestarin elämää 4 – aistillisuus" -kurssissa (https://store.crimsoncircle.com/the-mas ... ality.html) sekä hänen Aistillisuusklinikassaan (https://store.crimsoncircle.com/adamus- ... inic2.html) on uskomattoman kauniita tilaisuuksia todella ruumiillistaa hämmästyttävät aistimme ja kokea ne enemmän. Olemme olleet tuossa keittiössä niin pitkään, että unohdimme kaikki ihmeet sen ulkopuolella. Kuvittele, että avaudumme taas ja koemme sielukeittomme noilla muilla havaintotavoilla. Mikä tapa ruumiillistaa oma herkullinen luomuksemme!

Epäilemättä Adamus antaa vielä lisää neuvoja tästä hyvin pian. Mutta luulen, että pointtina on tehdä tietoinen valinta nyt, eikä odottaa, kunnes Itseni hiipii ihmiseni selän taakse ja sanoo: "Pöö – minä tässä!" ja hyppään kirjaimellisesti ulos nahoistani ja kaadan keittoni. No, ei se ehkä olisi aivan sellaista, mutta olen päättänyt lakata ajattelemasta Oivaltamista joinain mystisenä tapahtumana, joka hiipii taakseni tyhjästä, ja ajattelen sitä sen sijaan jonain, minkä voin valita ja mihin valmistautua. Loppujen lopuksi, sehän olen vain minä, joka muistan Itseni ja sen, kuka olen fyysisen ulottuvuuden ulkopuolella.

Mitä tehdä sitä odotellessa, kun melkein valmiin keiton houkutteleva tuoksu täyttää aistini, tuo veden kielelleni ja tekee ihmiseni kärsimättömäksi? Joskus minusta on tuntunut, että olen tehnyt tätä keittoa ikuisuuksia enkä halua odottaa enää hetkeäkään, ja joskus tuntuu siltä, että vasta eilen tulin tähän keittiöön ja minun pitäisi hidastaa ja viivytellä vielä vähän lisää. Luulen, että se on luomisen ja-tilanne, mutta fakta on, että olen valmistanut jo tuon ruuan. Ei ole enää mitään pilkottavaa tai käsiteltävää tai paranneltavaa. Kaikki on kattilassa, ja olen hionut sen äärimmilleen. Minun ei tarvitse enää hämmentää sitä, ja ajastin soi, kun se on valmista. Minun tehtäväkseni jää nyt vain hengittää ja odottaa sen hautumista täydellisen mehukkaaksi.

Jokainen kokki kertoo sinulle, että tulee se aika, jolloin täytyy astua pois lieden äärestä ja pelkästään odottaa alkemian tapahtumista. Tämä on taikuuden sallimisen aikaa. Kokkina työni on tehty. (Asian)tuntijana työni on vasta alkamassa.

Siis kyllä, aion jäädä joksikin aikaa. Sitten kun tuo ajastin soi, löydät minut tuijottamasta ulos ikkunasta, kun teen siltoja maailmojen välille ja nautin viimeiseen pisaraan saakka parasta keittoa koko luomakunnassa.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

PALUU TULEVAISUUTEEN

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

"Ei ole tulevaisuutta. Ei ole mitään, "mitä on seuraavaksi". Se kaikki on nyt-hetkessä. Se kaikki tapahtuu yhdessä, ja lopputulos on täydellinen, koska energianne palvelee teitä."
–Adamus (Intohimo 2020, shoud 10)

"Näette maailman olevan ulkopuolella, eikä se ole. Sallikaa perspektiivin muuttua, koska se kaikki tulee täältä sisältä. Se kaikki on teidän energiaanne."
–Adamus (Intohimo 2020, shoud 6)

Nämä Adamuksen toteamukset ovat arvoituksia ihmiselle. Vaikka olemme luultavasti kuulleet ne aiemmin monissa esoteerisissa opetuksissa, hän tuntuu päättäneen auttaa meitä tuomaan ne käsitteellisistä ajatuksista käytäntöön. Koska, kuten mikä tahansa opetus, siitä ei ole paljon hyötyä, jos sitä ei voi soveltaa jokapäiväiseen elämään.

Hyvin pitkään mielelleni oli melkoinen ongelma, että kaikki on "nyt". Ihmisenä koen todellisuuden menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Muistan asioita lapsuudestani, eilisen seikkailu on melko tuoreena mielessäni ja minulla on ehdottomasti suunnitelmia huomiselle. Istun toimistossani kirjoittamassa tätä, en aja autoa kaupungin läpi, kuten tein pari tuntia sitten, ja lähitulevaisuudessa on todellakin aikataulu saada tämä artikkeli valmiiksi. Siis miten kaikki voi mitenkään tapahtua nyt? No, vastauksen määrittelee se perspektiivi, josta minä kysyn sen.

On jo selvää, että "minä" olen paljon enemmän kuin ihmisilmaisu ja -tietoisuus. Kuten kuvataan edellisen Esiintuleminen-shoud-sarjan kauniissa logossa, "minä" on täydellinen ja tasapainoinen olento, joka koostuu ihmisestä, mestarista ja "minä olen" -olemuksesta. Ihminen on kokemuksessa ja siksi rajoittunut lineaariseen todellisuushavaintoonsa. "Minä olen" -olemuksella on kuitenkin täysin eri perspektiivi.

Niinpä haluaisin jakaa sanallisen kuvan, joka saattaisi auttaa ymmärtämään, soveltamaan ja mahdollisesti myös kokemaan "Kaikki on nyt" ja "Kaikki on sinun energiaasi."

Kun olin nuori teini, perheeni osallistui paljon uskonnollisiin tilaisuuksiin ympäri maata. Jossain kohtaa äidilläni ole tehtävänä pitää oppitunteja lapsille, ja hän sai nerokkaan idean tehdä dioraaman John Bunyanin eeppisestä tarinasta "Kristityn vaellus". Se oli erittäin luova hanke, sain auttaa sen tekemisessä ja tuosta dioraamasta tuli kuusimetrinen pienoismalli kristityn matkasta. (Palatessani tarinaan olin ällistynyt samankaltaisuudesta omamme kanssa. Mutta sen rönsyn jätän toiseen kertaan.)

Tässä on tuo taikuus. Äitini kertoi tuon tarinan monta kertaa kirkon koulussa ja kuvasi kristityn seikkailuja, liikuttaen samalla pientä hahmoa kulisseissa, jotka olimme tehneet. Mutta riippumatta siitä, miten monta päivää tuon tarinan kertominen kesti, yleisö ei ollut rajoittunut tiettyyn hetkeen tuossa matkassa. He voivat kurkistaa mihin tahansa tarinan osaan alusta loppuun, riippumatta kerronnasta. Kun kartta levitettynä heidän eteensä, koko "Kristityn vaelluksen" matka – sankarin kauhun, velttouden, houkutuksen, haastamisen ja perimmiltään ilon päivät ja yöt – oli kaikki nyt-hetkessä!

Tuo mielessäsi kuvittele nyt koko elämäsi dioraamaksi. Ihmisitsesi puurtaa päivästä toiseen kohdaten kaikenlaisia haasteita ja seikkailuja. Mutta todellinen Itsesi – joka on kuitenkin sinä – voi kurkistaa mihin tahansa paikkaan matkan varrella ja olla täysin tietoinen siitä koska tahansa. Sinä voit laajentaa tietoisuutesi muihin kulmiin ja perspektiiveihin jokaisessa kohtaamisessa ja kokemuksessa, joka sinulla on koskaan ollut. Sinä voit nähdä "tarinan lopun", jota ihminen polulla ei voinut nähdä. Sinä voit nähdä, miten kaikki aina palvelee sinua, vaikka ihminen olisi turhautunut tilanteeseen. Sinä voit katsoa joko taaksepäin tai eteenpäin ja nähdä jokaisen hetken täydellisyyden ja kauneuden, vaikka tiedät, että ihminen on edelleen yrittää tehdä sen omalla tavallaan. Sinä voit nähdä ne melkein äärettömät mahdollisuudet, jotka on aina käytettävissä, vaikka ihminen – rakas tapaolentosi – luultavasti tarvitsee maanvyöryn tukkimaan polun, jotta hänet saadaan valitsemaan eri reitti.

Voitko alkaa ymmärtää, miten kaikki on nyt? Jos voit, laajenna perspektiiviäsi vähän lisää. Kuvittele nousevasi kuin taianomainen ilmalaiva, elämiesi koko maiseman yläpuolelle. Tiet ja polut, vuoret ja laaksot, kylät ja erämaat, siunaukset ja ansat, hirviöt ja enkelit – olet kohdannut ne kaikki. Ihminen kompuroi eteenpäin matkallaan, tuo vaeltaja eksyneenä hullutuksiinsa, tuo marttyyri palavan tiensä lopussa, tuo uupunut ja taistelussa haavoittunut soturi. Heillä ei ole samaa perspektiiviä kuin sinulla, mutta tässä nyt-hetkessä voit lähestyä noita Itsen osia, ottaa heitä kädestä ja kulkea heidän kanssaan jonkin aikaa. Voit muistuttaa heille, etteivät he ole yksin eikä kaikki ole turhaa. Tästä valtavan laajasta perspektiivistä maiseman yläpuolelta, on vähän helpompi tajuta "kaikki on nyt".

Jos pystyt kuvittelemaan tämän, ota vielä yksi askel ja kiedo se kaikki ympärillesi. Toisin sanoen, kuvittele elämiesi maiseman kiertyvän ympärillesi ja tulevan kuin jättimäiseksi ilmapalloksi, jossa Sinä olet keskellä. Ilmapallon sisällä on kaikki – kaikki mitä olet koskaan kokenut, kaikki mitä olet valinnut, kaikki mikä on vielä tulematta. Joka suunnassa on sinun luomustasi. Kaikki mitä koskaan havaitset, on tässä kolmiulotteisessa ympyrässä, jossa on piste keskellä.

Katso! Tuolla tapahtuu elämä, jonka ihmisesi luuli olleen 680 vuotta sitten. Tuolla ylhäällä on lyhyt elämä noin 5.000 vuotta sitten. (Se on iso karhu!) Lempeä käännös ja siellä leikit taikuudella yhdellä uusista Maista muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ja täällä ilmestyt esiin Tulimuurista.

Tästä pisteestä, luomakuntasi keskeltä, Sinä voit nähdä kaiken sen nyt. Sinä voit laajentaa tietoisuutesi, mihin tahansa hetkeen haluat, myös siihen ihmisitseen joka lukee juuri näitä sanoja. Aah, vedä henkeä ja tunne Itsesi tulevan lähemmäs, kurkistavan olkasi yli, hengittävän kanssasi ja kutsuvan sinut jakamaan omaan tietoisuuteensa. Se on niin helppoa …

Entä sitten se, että kaikki on omaa energiaasi? No, jos pystyt tiedostamaan tuon ison luomisilmapallosi, on paljon helpompaa ymmärtää tuo toinen hullu ajatus. Nimittäin tämä on hyvin erityislaatuinen ilmapallo. Pinta on ohut, läpinäkyvä, melkein läpäisevä ja hyvin joustava.

Kuvittele, että kaikki muut ovat omissa luomisilmapalloissaan ja kun kohtaat heidät, tuo pallosi osa törmää heidän pallonsa osaan. Voitte myös koskettaa ja nähdä toisenne omien ilmapallojenne pinnan läpi, mutta kaikki mitä koet, on kuitenkin oman pallosi sisällä. Sinulle ei mitään muuta ole olemassa. Sinulla on monia tapoja tulkita niitä varjoja, joita toiset heittävät ilmapalloosi, mutta hahmotat heidät kuitenkin oman pallosi "näytöllä".

Onko vaikeuksia jonkin valitun havaintotavan kanssa? Etkö tiedä, miten lakataan näkemästä toiset vanhojen kaavojen suodattimen läpi? Ihmetteletkö, missä kaikki yltäkylläisyys on? Vedä henkeä ja vaihda tietoisuus Sinun perspektiiviin, korkealla tämän yksittäisen ihmiskokemuksen yläpuolella, ja katso, mitä muita mahdollisuuksia väijyy lähistöllä. Odota, että se ei ole korkealla yläpuolella ja kaukana. Se on pelkästään eri havaintopiste, laajempi perspektiivi josta nähdä ja kokea luomuksesi.

Tässä on tapa leikkiä kaiken sen kanssa. Jossain tässä Itsesi pallomaisessa dioraamassa on ilmaisumuotosi, joka on lopulta oivaltanut Oivaltamisensa. Tämä on se sinä, joka lopulta muisti ja koki itsensä Luojaksi omassa luomuksessaan. Sanotaanpa, että tuo nimenomainen ilmaisumuoto on muutaman kuukauden tai vuoden päässä "tulevaisuudessa", ihmisesi tämänhetkisestä tietoisuuspisteestä katsottuna. Kuin kristitty joka laahustaa eteenpäin "Kristityn vaelluksessa", saavuttaa jossain kohtaa Taivaallisen kaupungin. Hän löysi tiensä Kotiin, ja niin myös sinä olet löytänyt – tuolla noin. Ota vain askel tai pari tietoisuudessasi ja pyörähdä tuohon kohtaan polulla. Siellä on ihmisesi paistattelemassa kokonais-Itsensä tietoisuudessa – uupunut matkamies määränpäässään – ja virnistää oivaltaessaan, ettei hän koskaan todellisuudessa lähtenyt.

Siellä sinä olet, juuri nyt. Käy keskustelu. Kysy, millaista oli vihdoinkin tietää. Hengitä syvään siihen, mikä täytyi antaa anteeksi. Tunne, miksi se tapahtui "nyt" eikä "silloin". Avaudu hämmästykseen siitä, mitä löydät.

Niin "helppoa" kun onkin laajentua mihin tahansa nyt-hetkeen, tämä hengitys joka palaa Oivaltamisesi tulevaisuuteen, on erittäin erityinen havainto, koska sillä hetkellä koko ilmapallosi alkaa säteillä. Löysit, poimit ja söit ruususi hedelmän. Se sytytti sinut, ja nyt Sinun jokainen osa ja kokemus on valaistu. Jokainen tämän ja jokaisen muun elämän hetki, myös synkimmät ja hämmentävimmät tilanteet, on nyt valaistu ymmärryksellä. Viisauden lämmin hehku täyttää luomuksesi, ja nyt jokainen ilmaisusi – mennyt, nykyinen ja tuleva – voi hyödyntää sen.

Kaikki on oikeasti omaa energiaasi, joka tanssii jatkuvasti luomuksenasi. Kaikki tapahtuu oikeasti juuri nyt. Voit päästä käsiksi mihin tahansa hetkeen, vastata mihin tahansa kysymykseen, ja kaikki rakkaus on sinun.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

AISTIMUKSELLISTA VASTAANOTTAMISTA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Elokuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Se mitä haluan jakaa tässä kuussa, tuntuu niin laajalta ja kauaskantoiselta, että sen tiivistäminen järkevään määrään sanoja on tuntunut melko arveluttavalta. Toisaalta, se on hyvin yksinkertaista eikä mitään, mistä emme ole jo kuulleet. Mutta tässä hidastetussa todellisuudessa ihmiskokemukselta kestää tovin päästä tuon ajatuksen tasolle, mikä merkitsee, että tunnetason ymmärrykseni tästä aiheesta on hyvin tuore. Ja mitä enemmän tutkin sitä, sitä enemmän oivallan, miten ensisijainen tekijä se on yltäkylläisyydessä, terveydessä, anteeksiannossa, sallimisessa, luomisessa, taikuudessa ja hyvin paljossa muussa. Tuo aihe on yksinkertaisesti vastaanottaminen.

Tajusin vastaanottamisen käsitteenä jo kauan sitten, kirjoitinkin siitä tässä, mutta hiljattain se meni perille täysin uudella tavalla, hyvin arkisen asian laukaisemana. Olin Geoffin, Lindan ja muun ryhmän kanssa studiolla Louisvillessä nauhoittamassa Adamuksen uutta tuotosta. Olimme juuri lopettaneet lounaan, ja tein kahvia ennen viimeistä sessiota. Mestarien klubin hieno espressokeitin voi tehdä kaksi annosta kerralla, mutta joskus hiivin tekemään vielä yhden annoksen samoista kahvinpuruista, saadakseni "vielä vähän lisää". Pohtiessani, haluaisinko tehdä tuollaisen valmistusrikoksen tällä kertaa, mystinen tietämisjyvänen putosi: en tarvitsisi enempää, jos vastaanottaisin täysin sen, mitä minulla jo oli.

Pysähdyin kuppi kädessäni ja suljin silmäni. Tuntiessani, että tuossa pienessä tammenterhossa oli kokonainen viisausmetsä, halusin pysyä tuossa hetkessä, hengittää sen sisään, kirjoittaa sen muistiin, tutkia sen sopukoita ja päästä sen juurille. Mutta tuotantopöytä kutsui, joten panin sen talteen myöhempää ajankohtaa varten. Muutaman seuraavan päivän kuluessa aloin kirjoittaa uudelleen elämääni.

Tässä on se, mitä löysin, ja vaikka paljon siitä on kerrottu ruokaan ja keho-ongelmiin liittyen, sitä voi soveltaa kaikkeen.

Monien meidän tapaan olen ollut jatkuvassa kamppailussa fyysisen itseni kanssa, erityisesti ylipainon ja yleisten kipujen ja särkyjen osalta, ja myönnän yrittäneeni monia tapoja "korjata" sitä (vaikkei minun pitäisi …). Jotkut "ratkaisut" ovat toimineet tilapäisesti, mutta lopulta kehoni on torjunut ne kaikki. Tuntuu siltä, että keho-ongelmat ovat yksi viimeisistä kärsimysalueista koko elämässäni, erityisesti kun kyse on ruuasta. (Voimmeko vain eliminoida tarpeen syödä?) Käy kuitenkin ilmi, että on yksi asia, jota en ole tehnyt, ja tämä on sen vastaanottaminen, mitä syön. Voi, olen tehnyt paljon kontrollointia, rajoittamista, ohjaamista, suunnittelua ja toisinaan mässäilyä ruokaan liittyen, mutten ole koskaan yksinkertaisesti vain vastaanottanut sitä.

Tähän on monia syitä, ensisijaisesti se, että ihmiset eivät yksinkertaisesti vastaanota kovin hyvin. (Se miksi näin on, vaatisi toisen artikkelin.) Lisäksi lapsena oman kehoni palautteen ohitti nälkä ja/tai tottelevaisuus, kunnes tapa, ahdistus ja uskomukset sanelivat syömiseni enemmän kuin mikään muu. Mutta nykyään olen paljon parempi kuuntelemaan, mitä kehoni haluaa, joten miksi on jatkuvaa epätasapainoa? Miksi kurinaa, turvotusta, särkyä ja painoa riippumatta siitä, mitä syön tai ei syö?

No, kiitos tuon pienen espressokupin, minulle valkeni viimeinkin, etten ole vastaanottanut ruokaani (mikä saa minut ihmettelemään, mitä muuta en ole vastaanottanut). Olen yrittänyt auttaa kehoani "hyväksymään" sen, mitä tahansa syön, yrittänyt "antaa sen palvella minua", mutta se oli vain mentaalijumppaa. Sitten palasin takaisin johonkin sellaiseen kuin "ei hiilihydraatteja", mikä kyllä vähensi kipuja ja särkyjä, mutta sitten rakkaasta kehostani tuntui pakotetulta ja riistetyltä. Se oli valtapeliä toisensa jälkeen. Mutta sitten jos päästän irti ja syön, mitä haluan, paino hiipii ylöspäin ja ylöspäin ja ylöspäin. Se on tuntunut vuosia mahdottomalta pattitilanteelta.

Tämä vastaanota-viesti Itseltä oli jotain uutta, ällistyttävän ilmiselvä mutta tuore. Niinpä päätin samana iltana hemmotella itseäni kivassa ravintolassa, syödä, mitä halusin, ja vastaanottaa sen kaiken. Yllätyksekseni tunsin Adamuksen liittyvän seuraani ensimmäisen ruokalajin kohdalla ja valmentavan vähän siinä, miten vastaanotetaan ruokaa. "Se voi olla melkein orgastista", hän sanoi yhdessä kohtaa. Se sai minut kikattamaan ääneen, mutta kävi ilmi, että hän oli ehdottoman oikeassa! (Miksi olen yllättynyt?) Hidas syöminen, nauttien aistillisesti jokaisesta suupalasta ilman katumusta tai syyllisyyttä, merkitsi, että yksinkertainen ateriani oli uskomaton kokemus. Jos en olisi ollut julkisella paikalla, olisin uppoutunut siihen vielä enemmän. (Ottaen ruuan tai juoman suuhun, tunnustellen ja maistellen sitä, kokien sen ja lopulta sallien sen siirtyä kehooni, vastaanottaen ja sallien sen täyttää minut – no, voit nähdä, miten siinä voisi vähän innostua …) Usko minua – on hyvin, hyvin aistillista todella avautua ja vastaanottaa. (Se tuo mieleeni ravintolakohtauksen elokuvasta "Kun Harry tapasi Sallyn". Kenties kyse oli oikeasti ruuasta eikä siitä, että hän teeskenteli orgasmin. Kenties toinen asiakas sai sen aikaan sanoessaan tarjoilijalle: "Otan samaa, mitä hänellä on!")

Muutaman viime päivän olen harjoitellut tätä jatkuvasti, erityisesti ruuan kanssa, mutta myös kaikessa muussa, ja alan nähdä, miten "vastaanottaminen" saattaa olla avain kaikkeen, mitä Adamus on sanonut!

Jos kaikki on minun energiaani, joka palvelee minua – yltäkylläisyytenä, ruokana, rakkautena tai jonain muuna – ei ole muuta tekemistä kuin vastaanottaminen. Silloin kun en salli tuota nautintoa itselleni syyllisyyden, kehohäpeän, kärsimyksen, hämmennyksen, fyysisyyteen turhautumisen jne. vuoksi, asiat pystyvät epätasapainossa. Silloin kun todella vastaanotan, kaikki joka hetki on tarpeeksi eikä mitään tarvitse hamstrata tai varastoida läskiksi tai minkäänlaiseksi ylimääräksi. (Jos kauhon sisään kaikkea "oikeaa" ruokaa, mutten vastaanota sitä, mitä kehon ylipäätään pitäisi tehdä sillä?)

Meillä on monia aisteja tai tapoja havaita, mutta minulle "havaitseminen" merkitsee tietoisuuden menemistä minusta johonkin "tuolla ulkona". Toisaalta, aistimuksellinen vastaanottaminen merkitsee tietoisuuden menemistä toiseen suuntaan – vastaanottamista lähettämisen sijasta, aistimuksellista vastaanottamista kurkottamisen sijasta. Kun pitää lämmintä teekuppia kädessään, tavallisesti "sinä" (sisäinen) havaitsee "kupin" (ulkoinen) lämmön. Mutta kokeile tuon lämmön vastaanottamista havaitsemisen sijasta, ja sitten aisti hienovarainen muutos siinä, miten energia liikkuu.

Leiki tällä! Kun sinulla on seuraavan kerran nälkä, sen sijaan että ajattelet, mitä sinä haluat syödä, kysy keholtasi, mitä se haluaa vastaanottaa. Oman kokemukseni mukaan se on täysin eri kysymys, ja vastaus tulee eri paikasta sisällä. Minä saatan haluta piparia, mutta kehoni saattaa haluta vastaanottaa jotain täysin muuta.

Miten vastaanotetaan? No, se on vastakohta sille, että kauhoo kehoon, mitä ajattelee, että sen pitäisi saada, "käyttää" ruokaa nälkään, tunteisiin ja tylsyyteen ja tuputtaa rajoituksia ja raskaita aktiviteetteja – kaikki tarkoituksena työntää, vetää, kontrolloida ja muokata jotain pois siitä, mitä se on. Sitten teemme saman elämän kanssa ja yritämme muotoilla sen sellaiseksi, mitä haluamme sen olevan.

Vastaanottaminen on avata aistit ja sallia jonkin tulla esiin sisälläsi. Ruuan toivottaminen aistillisesti tervetulleeksi kehoon on pyhä teko. Täydellinen kontrolloinnin, manipuloinnin ja rajoittamisen vastakohta, ja ruualla on silloin täysin erilainen vaikutus kehoosi. (Olen varma, että tämä on totta riippumatta siitä, onko yksilö alipainoinen, ylipainoinen vai tasapainoton jollain muulla tavalla.) Ruoka, kuten kaikki muukin, on palvelemassa minua – ei yrittämässä voittaa vastarintaani sitä kohtaan.

Ateriat ovat nyt niin uskomattoman nautinnollisia, että minulta kestää kaksi kertaa kauemmin syödä puoltakaan entisestä. (Siinä on jotain pohdittavaa …) Ja myös aterian jälkeen jatkan tietoisesti ruuan vastaanottamista. Vähän turvotusta? Vastaanota se. Kipua jossain? Vastaanota se. (Vinkki kivun yli menemiseen?) Mielenkiintoista kyllä, vastaanottaminen on hyvin feminiininen dynamiikka, kun taas maskuliininen puoli on päällekäyvä ja tuputtava. Noiden kahden on ehdottomasti aika saada aikaan uusi sisäinen tasapaino. (Taas yksi syy SES:n käymiseen, mutta se on toinen aihe.)

Mitä jos vastaanottaisimme kaiken elämässä – jokaisen kokemuksen, jokaisen kohtaamisen, jokaisen teon, jokaisen hetken? Miten synkronistista, harmonista ja yltäkylläistä elämästämme tulisi? Se on, kuin olisi ehdottoman täydellisen lahjan saaja, uudestaan ja uudestaan, eikä se joka yrittää selvittää, mikä on oikea asia annettavaksi, miten se annetaan, miten se paketoidaan, onko se oikeaa kokoa, ja kaikkea muuta hässäkkää, mitä tulee antamisen myötä. Miten aistillinen kokemus onkaan vastaanottaa joka hetkessä vesi, ilma, kylpy, uutiset, musiikki, melu, naapurit, yltäkylläisyys, elämä jokaisella hengenvedolla. Miten uskomatonta onkaan tuntea se ja tuntea itseni vastaanottavan sen. Kaiken.

Mene kävelylle ja vastaanota polku, kun se liikkuu jalkojesi alla. Vastaanota aistimukset kehossasi, kun se liikkuu. Vastaanota puut ja linnunlaulu niissä. Vastaanota auringonvalo ihollasi. Se on helpompaa, koska aurinko on niin suuri, kirkas ja voimakas, että usein hahmotamme sen valon "tulevan meihin". Kuvittele nyt, että "minä olen" -olemuksesi olisi yhtä suuri ja säteilevä kuin aurinko ja jatkuvasti antaisi ja antaisi ja antaisi ja antaisi, ja sinun täytyisi vain vastaanottaa. Kyllä, "minä olen" on antamista varten.

Vastaanota myös "huonot" jutut – kipu, läski, pettymys, yksinäisyys, kaikki. Vastaanota kaikki ja katso, mitä tapahtuu.

Uskon, että olemme tulleet kohtaan, jossa on siunatumpaa vastaanottaa kuin antaa, ja tästä syystä: kun olet "minä olen" -olemuksesi virrassa, todellisuutesi jokainen osa on tilaisuus vastaanottaa. Energiasi, kuten aika, kulkee lävitsesi, ja koko luomakunta on omaa energiaasi. Sinä – paikallasi tässä nyt-hetkessä todellisuutesi keskipisteessä – koet sen kaiken virtaavan lävitsesi, joten mitä vastustettavaa on? Anna itsesi havaita, avautua ja vastaanottaa!

Kun uusi elämämme tulee näkyviin, siinä on kyse vastaanottamisesta, mikä on perustavanlaatuinen muutos energian tavassa virrata. Kaikissa seikkailuissamme sieluolentoina on ollut kyse energian virtaamisesta ulos – etsimisestä, pyrkimisestä, rakentamisesta ja kokemisesta. Elämässä on ollut kyse ilmaisemisesta ulospäin, oppimisesta, miten energian kanssa työskennellään – työntämällä, vetämällä, määräämällä, johtamalla, rajoittamalla, kasvattamalla, ottamalla, varastamalla ja antamalla sitä. Siihen hetkeen saakka kun oivallamme, että se kaikki on omaamme.

Vastaanottaminen on myöntää, että se kaikki on meidän. Ihmisen ei tarvitse enää määrätä, johtaa, rajoittaa, ohjata tai vaikuttaa virtaan, koska se kaikki tulee todellisesta Itsestä, "minä olen" -olemuksesta. Ihmisen tarvitsee vain vastaanottaa. Kyse ei ole enää kaksinaisesta "antamisesta ja ottamisesta", mikä pitää energiavaihdon tasapainossa. Kun vastaanotat itseltäsi, siinä on jo tasapaino.

Elämästä tulee silloin loputonta esiintulemista – jatkuvaa vastaanottamista, kukoistamista, integroitumista takaisin Itseen, ja taas esiintulemista. Tämä on sitä taikaa, kun olet harmoniassa Itsen kanssa, ehdottomasti luottaen ja jatkuvasti vastaanottaen kaiken, mitä tulee – vallattoman elämisen alkemiaa, kontrolloimatta tai manipuloimatta itsesi hyväksi tai itseäsi vastaan. Se on jatkuvaa joksikin tulemista.

Tästä syystä olet täällä – löytääksesi, millaista on elää yltäkylläisessä harmoniassa Itsen kanssa, vastaanottaa ja kokea energiasi ilmaisemisen loputon virta. Vastaanota se kaikki.

Kuvittele nyt. Kun kehität vastaanottamisen taitoa, tulee mahdolliseksi vastaanottaa mitä tahansa koska tahansa, mistä tahansa todellisuudesta riippumatta siitä, onko sitä tämänhetkisessä ihmishavainnossasi. Energia on kommunikointia. Se on siinä havaitaksesi sen ja sitten vastaanottaaksesi siinä muodossa, jonka valitset. Minusta se kuulostaa kovasti Merliniltä …

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

LOHIKÄÄRMETARINA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Syyskuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Julkaisin kirjan viime kuussa! [tanssii onnellisena juhlien]
Julkaisin kirjan viime kuussa. [pyyhkii hikeä otsalta ja romahtaa uupuneena]
Julkaisin kirjan viime kuussa … [pakenee nopeasti kauhuissaan]

No, mitä se on? Rehellisesti sanottuna kaikkea yllä mainittua. Tämä on ainakin viides yritykseni kirjoittaa syyskuun 2020 "Shaumbra sydämensykettä". (Suom. huom. kolumni johon Jean kirjoittaa kuusittain artikkelinsa) Muutama ensimmäinen yritys juuttui opettavaisiin luentoihin tai eksyi vertauskuviin, joten annan periksi. Kerron vain tarinan.

Tosiasia on, että minä todella julkaisin ensimmäisen kirjani muutama viikko sitten! Kuitenkin pääseminen tuohon lopputulokseen vaati pitkää ja mutkittelevaa polkua, joka oli täynnä stoppeja ja startteja, epäilyjä ja unelmia ja paljon "kyllä, muttia". Ja tiedän myös monia muita ihmisiä, jotka näyttävät törmäävän esteisiin, kun kyse on unelmien tuomisesta tähän todellisuuteen. Mitä siinä on tekeillä? Olemmehan jumalaisia luojia, jotka ilmentävät itse valitsemansa todellisuudet ja kokemukset. Miksi sitten oli niin vaikeaa keksiä kirja, kun kirjoitan jo melko monta sivua joka kuukausi? En tiedä sinusta, mutta löysin pari yllättävää vastausta itselleni.

Kun kyse on luomisongelmien ratkaisemisesta, voisin puhua tientukkeiden muuttamisesta rakennuspalikoiksi, kaikesta tylsästä rutiinityöstä mitä jonkin unelman ilmentäminen vaatii, epäilyksistä onko minulla mitään ainutlaatuista sanottavaa tai edes jakamisen arvoista, odotuksista liittyen "hyväksyttäviin" luomishankkeisiin tai mistä tahansa muusta aspektista, joita luovaan prosessiin sisältyy. Mutta kaikista noista asioista puhutaan ylenpalttisesti jokaisen kirjakaupan oma-apuosastolla, enkä usko, että kukaan meistä etsii motivaatioluentoa. Haluan oikeasti puhua piiloutumisesta (vs. säteileminen) ja siitä, miten järjettömän "voimakaita" luojakykymme oikeasti ovat.

Yli 15 vuotta olen tiennyt, että haluan kirjoittaa useita kirjoja, ja ainakin neljä niistä on jo aloitettu. Mutta elämässä on paljon asioita, jotka vaativat huomiota, ja on aina ollut runsaasti oikeutuksia jatkuville viivytyksille ja lykkäyksille. Lisäksi pelkkä vallitsevan tilan jatkuvuus ja innostuksen puute kaikkiin maallisiin yksityiskohtiin, teki helpoksi pitää tämä unelma muissa ulottuvuuksissa. Mutta se oli myös jotain, minkä todella oikeasti halusin tehdä, joten aloin työstää sitä tosissani viime vuonna. Kun projekti läheni loppuaan, valitsin julkaisupäiväksi 8.8.2020, koska se oli siisti päivä ja myös antamaan itselleni takaraja.

Olen käynyt julkaisuprosessin jo monta kertaa läpi Crimson Circlen kirjojen kanssa, ja näin ollen tunsin, että olisin hyvin kykenevä käymään läpi nuo viime askeleet itse. Lopulta, kaksi päivää ennen määräaikaani, kaikki oli valmista. Otin perjantain 7.8. vapaata töistä ja kävin käsiksi asiaan.

Ensimmäinen askel: kirjoittaudu henkilökohtaiselle tililleni julkaisunettisivuilla.

Ensimmäinen tientuke: henkilökohtainen tilini ei toimi ja tulee kummallisia virheilmoituksia – blocked, disabled, "404 page not found", account terminated – vaikka olisin yrittänyt mitä. Mitä? Miten näin voi olla? Kävin läpi mahdolliset syyt. Onko kyse IP-osoitteestani? Näkevätkö he sijaintini eivätkä salli yhden ihmisen hallita kahta tiliä? Laitoinko informaation väärin (kymmenen kertaa)? Missään ei ole tolkkua, mutta yritän ja yritän kaikkea, mitä voin ajatella. Löydän jopa takaoven päästä julkaisusivulle, mutta kun kaikki informaatio on laitettu ja klikkaan "lähetä", se häviää taivaan tuuliin.

Paska, minulla on takaraja! Lähetän kiireviestin asiakaspalveluun ja sitten kysyn foorumilta neuvoa. Seuraavana aamuna asiakaspalvelu on lähettänyt sähköpostia, ettei yhdellä ihmisellä saa olla kahta tiliä. He eivät selvästikään ymmärrä tilannetta, ja kirjoitan takaisin intohimoisesti selittäen, mitä minun tarvitsee tehdä. Myös muutama avulias sielu on postannut vastauksia foorumille, mutta kaikkea heidän ehdottamaansa olen jo kokeillut.

Päätän, että kyse on pakko olla IP/sijaintiongelmasta, ja soitan ystävälle kaupungin toiselle puolelle ja laitan hänet kirjautumaan tililleni. Sama ongelma. Viimeisenä keinona menen naapuruston suosittuun/kuumaan wifi-paikkaan. Tämä paikka on niin kuuma, että puhelimeni yhdistyy siihen ajaessani pelkästään ohi, mutta tällä kertaa on mahdotonta kirjautua verkkoon. Laitan salasanan kerran, toisen kerran, kolmannen kerran tarkistaen sen – muut ihmiset ovat kirjautuneena, joten ilmiselvästi se toimii. Mutta minä saan vain pyörivän odotusmerkin ja lopulta virheilmoituksen "verkko ei ole käytössä". Taas kerran, miten tämä on mahdollista? Olen luoja, hitto soikoon! Tunnen tämän prosessin hyvin – sen pitäisi sujua helposti!

Tulen takaisin kotiin ja onnistun löytämään asiakaspalvelun numeron. Saadessani lopulta yhteyden elävään ihmiseen, selitän parhaani mukaan nämä hyvin kummalliset ongelmat. Selitettyäni tilanteeni selvästi, pidän tauon ja odotan hänen vastaustaan. Linja on hiljainen. "Haloo? Onko siellä ketään?" kysyn. Ei vastausta. Ei mitään. Huokaisten suljen luurin, ja yritän uudestaan, paitsi että nyt en saa edes hälytysääntä. Tuo olematon puhelu on vallannut puhelinlinjani eikä se päästä siitä irti.

Selvästi jokin osani on päättänyt pysäyttää tämän prosessin siihen paikkaan. (Jospa "luomisvoimani" vain olisivat noin suuret menemisessä, pysähtymisen sijasta …) On aika puhua Itsen kanssa, joten avaan päiväkirjani – joka on paikka selkeyden, viisauden ja hyödyllisten neuvojen saamiseen – ja kaadan siihen turhautumiseni.

Energia liikkuu, epäilemättä. Käsivarteni ja käteni alkavat sykkiä kummallista, määrittelemätöntä kipua. Kasvojani polttaa. Kyyneleet tuntuvat tukkeutuneen kuivien silmieni taakse. Vatsani harkitsee aamiaisen perinpohjaista hylkäämistä. "Mitä tapahtuu?" kysyn.

Elämäsi muuttuu, Itseni julistaa.

Ai jaa, älä nyt viitsi, elämä muuttuu aina. Se ei ole tämä ongelma.

Täysin vieraat näkevät, luultavasti ymmärtävät väärin, torjuvat, pilkkaavat – oletko valmis siihen? Tiedät, mitä on tapahtunut menneisyydessä …

Joo, mutta tämä on eri aika. He eivät polta minua roviolla, ja pystyn käsittelemään kaiken muun.

Olet ollut tässä aiemmin. Muistako nuo fiksut ideat, joita sinulla oli Atlantiksella? Myit ne niin hyvin, että tuhannet, jopa miljoonat, ihmiset uskoivat sinua – ja katso, mitä tapahtui. Katso sotkua, jonka sait aikaan. Mitä jos sanasi satuttavat ihmisiä jälleen? Miten tiedät, ettei sitä tapahdu?

Kavahdan. Ei ole sopivaa vastausta.

Satojatuhansia vuosia syyllisyyttä ja häpeää, ja sinulla on selvästi edelleen velhon kykyjä. Luulitko oikeasti, että tämä sujuisi tasaisesti?

Kasvoni ovat kuumat ja kuivat, voin vain jatkaa hengittämistä. Olenko oikeasti valmis kohtaamaan tämän jutun? Yritän kertoa vain muutaman tarinan. Se on vain yksinkertainen kirja, miksi minun täytyy käydä läpi tämä kaikki? Mutta lohikäärme ei anna periksi. (Onhan se minä, ja olen ennen kaikkea itsepintainen.)

Oivallan, että jos en voi sallia toisten ihmisten nähdä minua, se on merkki, etten ole vielä halukas siihen, että Itseni näkee minut täysin. Ilmeisesti yritän edelleen piiloutua, kantaa syyllisyyttä ja katumusta jossain syvällä sisälläni. Luulin, että olin päästänyt siitä irti, mutta haluni "yksityisyyteen" on todellisuudessa häpeäviittani. Jos kaikki on omaa energiaani, kuka muu on näkemässä minut kuin Itseni?

Vetäen syvään henkeä avaudun näkemään syvemmin – tuntemaan syvemmin – tämän hehkuvan kuumuuden. Kasvoni ovat punaiset ja polttavat, käteni tärisevät. Tämä ei ole vielä valmis. Tunnen tulivuoren syvällä sisällä valmistautuvan uuteen syöksyyn. Pystynkö käsittelemään sen? Mitä muuta voisi mitenkään olla? Ja sitten se tulee, kirjani otsikko: Tarinoita viimeisestä elämästäni (Stories from My Last Lifetime).

VIIMEISESTÄ elämästäni? Oikeasti?? Jumalan ja kaiken pyhän edessä, mikä oikeus minulla on lopettaa ja lähetä pois? Kärsivällisyys, vahvuus, sinnikkyys, oikeamielisyys, kärsimys – kaikkea sitä ja enemmän voin tarjota roppakaupalla. Mutta ihmiskunnan hylkääminen huolehtimaan itsestään, ennen kuin siivous on tehty, ennen kuin olen lopulta korjannut asiat? Se menee vastoin kaikkea sisälläni, kaikkea mitä olen tehnyt, jokaista syytä jokaiseen elämääni jonka olen elänyt siitä lähtien. Miten voin vain antaa periksi ja lähteä? Ja miten uskallan ilmoittaa sen maailmalle?

No … tämä on valaisevaa.

Kuumat kyyneleet tulivat lopulta, hengitys oli katkonaista, keho luihin asti väsynyt, kurkku kuristunut surusta ja sydän musertunut aionien painosta. Kallis ihmisitseni oli kantanut niin valtavaa velkaa, niin suunnatonta vastuuta, ettei sitä voisi koskaan mitenkään selviytyä. Ja kuitenkin se yritti. Se teki työtä kovasti, se antoi paljon, palasi uudelleen ja uudelleen, vain havaitakseen takaisinmaksun täysin mahdottomaksi. Syyllisyys yhdistyi syyllisyyteen, häpeä häpeään, kunnes hän alkoi uskoa, että vika oli yksin hänen.

Kun velkaa ei voi maksaa, ainoaksi mahdollisuudeksi jää anteeksianto. Vastaanottaako hän sen? Voiko hän sallia painon nostamisen, vaikkei hän ole tehnyt riittävästi? Päästääkö hän irti, vaikkei hän ansaitse sellaista vapautta?

Ja minä luulin, että kirjan julkaiseminen olisi yksinkertainen prosessi.

Tuo päivä – ja järkevyyteni – oli käytetty. Nokkela määräaikani oli jäänyt toteutumatta. Ei voinut tehdä mitään muuta, kuin vajota mukavaan kylpyyn ja mennä nukkumaan, luovutettuani sielulle kaiken, mitä voisi tehdä. Seuraavana aamuna päätin ottaa taas yhteyttä asiakaspalveluun. Tällä kertaa puhelu ei hävinnyt minnekään, ja erittäin avulias henkilö toisessa päässä tarjosi uskomattoman yksinkertaisen ratkaisun. Päivän loppuun mennessä tuo prosessi olisi valmis, ja seuraavana aamuna sivu oli hengissä, kirja myynnissä, ja onnelliset uutiset voitiin lopulta jakaa.

Entä ihmisitseni? Kaikki tuo syyllisyys ja häpeä, jota hän oli yrittänyt selvittää aioneita – no, tuollaisen ikivanhan ja läheisen kumppanin poissaoleminen tuntuu vähän oudolta, mutta hän alkaa tottua siihen. Hän kulkee vähän arvokkaammin ja hengittää vähän vapaammin. Ja vaikka hän on vielä vähän mustelmilla lohikäärmeen rajusta myötätunnosta, hän miettii, mitä ihmeitä on vielä kaiken alla.

Oleminen oikeasti Itsen näkemä merkitsee, että on viimeinkin turvallista olla kaikkien näkemä.

Oivallus, ettei velkaa voi koskaan maksaa takaisin, merkitsee, että ainoa vaihtoehto on anteeksianto.

"Stories from My Last Lifetime" on saatavana Amazonista (https://www.amazon.com/Stories-My-Last- ... B08FBHRSZ3).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

PUHU KÄDELLE

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Lokakuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Ajattelen kuvina, ja joskus minua auttaa tajuamaan jonkin asian uudella tasolla, kun lopulta "näen", miten se oikeasti toimii. Kiitos St. Germainin, sain hiljattain kuvan siitä, mitä teemme, kun alamme oivaltaa Oivaltamisemme – kenties se osoittautuu hyödylliseksi myös sinulle.

Toivon todella, että sinulla oli tilaisuus osallistua äskettäiseen "Passion of the Merlin" -tapahtumaan. (Jos ei, voit vielä tehdä sen – tuo pilvikurssi on saatavilla määräämättömän ajan.) Kaikki tuntuu olevan eeppistä nykyään, mutta tässä tapahtumassa oli jotain, mikä oli todella eeppistä. Kenties siksi että se oli vain kaksi viikkoa hyvin eeppisen Threshold-työpajan jälkeen. Kenties se oli huipentuma tälle eeppiselle "Oivaltamisen kesälle". Tai kenties se on vain viimeisin asia tänä eeppisen hulluna vuotena 2020. Mitä ikinä se olikin, "Passion of the Merlin" tuntui käännekohdalta shaumbroille, erityisesti viimeinen, rakastetun St. Germainin aikaa vääristävä viesti. (Tuntuiko kenestäkään muusta, että hänen 24 minuutin viestinsä kesti kaksi tuntia – mutta hyvällä tavalla?) Hän toi kaiken yhteen sanomatta mitään, mitä emme olisi kuulleet aiemmin, ja kuitenkin kaikki tuntui täysin uudelta. Ja "joku" (kiitos, Itse) varmisti, ettei se mennyt minulta ohi.

Aina kun meillä on jokin nauhoitettava tapahtuma, sitä seuraa vaihteleva määrä jälkituotantotyötä. Tähän sisältyy sellaisia asioita, kuin videoiden editointi, pakkaaminen ja siirtäminen, tekstin puhtaaksikirjoitus, oikolukeminen ja formatointi, tekstin laatiminen kauppaan ja muualle, poimintojen kerääminen ja editoiminen yhteenvetovideoksi, ja paljon muita tehtäviä. Osana tätä prosessia käyn jokaisen session ainakin kolme kertaa läpi. Muutama päivä sitten kävin läpi audio-versiota ja tekstiä ja tulin viimeiseen, St. Germainin viestiin. Mutta vaikka yritin kuinka, en pysynyt jatkamaan sitä. Puhelin soi, tai minun tuli yhtäkkiä nälkä, tai kissa vaati huomioita, tai tulin hermostuneeksi ja levottomaksi, enkä pystynyt istumaan paikallani. "Mitä tapahtuu?" kysyin itseltäni.

"Minun täytyy kokea tämä sessio syvästi ja henkilökohtaisesti, ennen kuin voin työstää sitä", Itse vastasi. Niinpä suljin kaikki häiriötekijät pois, käynnistin nauhoituksen ja suljin silmäni.

St. Germain puhui vähän siitä, mitä teemme, ja sitten käänsi huomionsa suoraan ihmiseen ja kehotti sitä tulemaan tietoiseksi omasta sielustaan ja "minä olen" -olemuksen valaistumisesta. Sitten hän kehotti sielua kääntymään kohti ihmistä ja ymmärtämään lopultakin, mitä ihminen on kestänyt – taakat ja pelot, olemisen eksyksissä ja jumissa, kärsimisen pimeydessä ja ahdistuksessa – ja olemaan koskaan enää pyytämättä tuollaisia asioita tältä kallisarvoiselta ihmisitseltä. Sielun ja ihmisen on lopultakin aika kohdata toisensa ja palata takaisin yhteen. (Lyhyt kuvaukseni ei tee oikeutta tälle viestille, sinun täytyy todella kokea se itse.)

Kun St. Germain puhui, "näin" kuvan siitä, mitä tapahtui. Tai paremminkin tunsin sen syvällä luissani ja sydämessäni, ihmiseni lopultakin ymmärtäessä oman roolinsa. Tuon ymmärryspilkahduksen haluan nyt jakaa.

Kuvittele, että on kaunis ja kirpeä syyspäivä ja patikoit ulkona nauttien luonnosta. Jossain kohtaa eteesi ilmestyy pieni järvi tai lampi, joka on jäätynyt. Vaikka kaikki ympärilläsi on koskematonta ja upeaa, sinut valtaa uteliaisuus ja halu selvittää, mitä jään alla on. Niinpä teet reiän tuohon hauraaseen pintaan ja kurkotat kätesi sisään. Ensin vaatii paljon päättäväisyyttä pitää kätesi tuossa jäätävässä ympäristössä, mutta haluat todella tutkia tätä, joten vedät muutaman kerran syvään henkeä ja totuttelet siihen hitaasti. Kätesi alkaa tunnustella sameita syvyyksiä, kurkottaa sieltä aarteita ja tutkia tuota tuntematonta, haluten ymmärtää ja kokea sen kaiken.

Ajan kuluessa kätesi turtuu, sekä kylmyydestä että pitkittyneestä kurkottamisesta aina vain syvemmälle ja kauemmas. Koska tämä on kuvitteellinen skenaario, kätesi voi kurkottaa syvimpiin osiin saakka ja tutkia joka sopukan. Joskus kätesi törmää kiveen tai sitä puree jokin näkymätön olio, joskus se kohtaa toisen käden ja tarttuu siihen ikävissään tunnistaessaan sen. Kenties kätesi – tuntiessaan olevansa niin kaukana ja erillään sinusta – myös rakastuu tuohon toiseen tutkivaan käteen ja siitä tuntuu vaikealta päästää irti. Mutta koko aikana sinä et oikeasti pysty tuntemaan, mitä se käy läpi. Kätesi on tunnoton ja kylmä, joten informaatio ei kulje. Tiedät, että lopulta sen kulkee, koska mikään ei koskaan katoa, joten kätesi tutkiessa syvyyksiä, sinä nautit täällä ylhäällä kauniista päivästä.

Ja sitten monien löytöjen, kokemusten ja traumojen jälkeen tulee aika, jolloin oivallat, että on aika siirtyä eteenpäin. Aika ottaa kätesi pois tästä jäätyneestä ja vieraasta ympäristöstä ja katsoa, mitä aarteita se on löytänyt. Niinpä viimeisen kerran annat kätesi harhailla kaikkiin unohdettuihin paikkoihin, joissa se on ollut, ja poimia aarteiden pirstaleet ja viisauskätköt kaikista niistä asioista, joita se löysi matkan varrella. Se muistaa kaiken, mutta tuo mukanaan vain parhaat osat, kun kaikki muta on huuhdottu pois ja hohtava palkinto on paljastunut.

Hassu asia on, että käteni ei ole varma, onko se valmis olemaan valmis. Se haluaa tehdä hyvää työtä, ja varmasti on vielä muutama sopukka tutkittavaa, muutama lisäaarre kerättävää, vähän lisää koettavaa. Itse asiassa, rakas ja urhea jäätynyt käteni on ollut tässä niin kauan, että se on unohtanut minut! Se luulee, että se on hylätty tänne täysin yksin ja että vastuu koko lammen sisällön selvittämisestä kuuluu yksin sille. Käteni on ollut siellä niin pitkään, että se tuntee olevansa täysin irti minusta. Niinpä annan sen jatkaa ja onnellisena tyydyttää uteliaisuuttaan ja päättäväisyyttään.

Ja kuitenkin samaan aikaan jokin muu herää ja ottaa ohjakset. Käsivarteni – se joka yhdistää minut käteeni – tietää, että on tullut aika ottaa käsi takaisin ylös. Itse asiassa käsivarsi liikuttaa kättä, poimii aarteita ja vaatii lopettamaan. Käsi ajattelee edelleen, että sen täytyy saada kaikki oikein, löytää oikeat aarteet, uskoa oikeat asiat, tehdä oikeat valinnat ja myös löytää tiensä, jotta voi kavuta ylös tästä sisäisestä savikuopasta. Mutta käsivarsi tietää paremmin, eikä se anna periksi ja joskus se myös ravistaa kättä irrottamaan otteensa jostain merkityksettömästä pikkukivestä.

Tässä sitä ollaan, "ihmiskäsiä" jotka yrittävät saada asiat oikein – löytää oikeat jutut, selvittää oikeat ratkaisut, keksiä oikeat vastaukset – ja koko ajan "mestarikäsivarsi" on vetänyt meitä kotiin, takaisin tietoisuuteen "minä olen" -itsestä. Ja tämän toiminnan myötä minä piristyn ja kiinnostun uudella tavalla siitä, mitä tapahtuu. Tuijottamatta enää kaukaisuuteen ihaillen ihanaa päivää, olen nyt utelias näkemään, mitä ihmeitä käteni tuo minulle. Minulle koko tapahtuma on ollut muutama hetki, mutta oivallan, että kädelleni se on tuntunut ikuisuudelta. Se on kylmissään, hämmentynyt, väsynyt ja nuhruinen, mutta se on kuitenkin minun käteni, se on edelleen minussa kiinni ja minä rakastan sitä vielä! Palaamista tuosta lammesta ei edesauta käsi/ihminen eikä fokusoitumaton ja hajamielinen sieluni, vaan tämä melko mestarillinen käsivarsi.

Tämän kokemuksen loppuunsaattamiseksi täytyy tapahtua kaksi asiaa. Ensinnäkin, käteni täytyy lakata taistelemasta paluuta vastaan, lakata pitämästä kiinni niistä kivistä, ruohoista ja kepeistä, joita se on kerännyt, antaa vain mennä ja sallia itseään liikutettavan. Jos se löytää itsensä jonkin aarteen vierestä, totta kai se voi poimia sen ja lisätä kokoelmaansa. Muuten käden ainoa tehtävä on nauttia tästä viimeisestä pyyhältämisestä ympäri lampea.

Toinen asia on, että minun, sielun – alkuunpanijan ja käden lampeen laittajan – täytyy toivottaa se tervetulleeksi MINUN todellisuuteeni. Se tuo kaikki aarteet, tarinat ja viisauden tältä tutkimusajalta, mutta minä lähetin sen sinne, ja nyt minun täytyy huolehtia siitä, kuivata se, sulattaa ja lämmittää se ja antaa sen tuntea lempeä hengitykseni taas kerran. Sitä se vain tarvitsee. Minun on aika puhua kädelleni, kallisarvoiselle ihmisitselleni joka on käynyt läpi hyvin, hyvin paljon minun puolestani, ja muistuttaa sille, että se tulee lopultakin kotiin.

Koko tämä "lataus" tapahtui kuunnellessani St. Germainia muutaman minuutin. "Näin" kerralla koko tarinan ja näin, miten ihmisen täytyy vain sallia ja minun täytyy vain antaa tunnustusta ja todella tuntea se, mitä on tapahtunut. Tämä lopetti kaikki mielen pelit yrittää selvittää, kuka ihminen on, kuka mestari on, kuka Merlin on, kuka "minä olen" on ja kuka helvetissä tekee päätökset tässä kaikessa. Millään siitä ei ollut enää merkitystä, kun ymmärsin sen tästä perspektiivistä.

Tuona yönä näin hyvin kummallista unta, joka selkeytti vielä yhden palapelinpalan. Se oli yksi noita supereläviä unia, jotka viipyvät vähän aikaa, ja se antoi minulle korvaamatonta tunnetason ymmärrystä. (Pahoittelut etukäteen, jos se on vähän liian havainnollinen.) Uni sijoittui johonkin epäselvään aikaan vuosisatoja sitten, jolloin minut oli tuomittu jostain kuolemaan, mikä toteutettiin ristiinnaulitsemalla. (Tiedän "yäk!!") Minut tuotiin paikkaan, jossa se tapahtuisi, ja minun sallittiin tehdä julkilausuma niille muutamille kymmenille ihmisille, jotka olivat kerääntyneet katselemaan. Levitin käteni intohimoisesti ja tein jonkin suuren ja inspiroivan julkilausuman ja sitten alistuin yhteistyökykyisesti tuohon menettelytapaan. Muistan edelleen selvästi sen kokemuksen, kun naulat työnnettiin raajojeni läpi, minut nostettiin ylös ja minun oli vaikea hengittää. Itse asiassa heräsin juuri, kun unikehoni haukkoi henkeä tukehtumaisillaan.

Nyt tässä on kiinnostava asia. Vaikka muistan fyysiset tuntemukset siitä, mitä tapahtui, en tuntenut tuota tuskaa. Pohtiessani sitä vähän oivalsin, että se juuri on ihmisen ja sielun välinen ero. Ihminen voi käydä läpi kiduttavaa kauhua, pelkoa, kipua ja yksinäisyyttä, mutta sielu kokee sen kuin unen ja tarkkailee tyynesti jälleen yhtä kummallista asiaa, jonka sen ihminen tekee. "Tosielämän" itseni muistelee tuota unta hämmentyneenä kummallisista tapahtumista, mutta ilman suoraa tietoa kestetystä kärsimyksestä. Kyse ei ole siitä, etten välitä – en vain tunne sitä.

Tällaista on ollut sielullani, joka on ollut jotenkin erillään ihmisestäni ja tietämätön hänen tuskansa ja kamppailunsa vakavuudesta. Minulle tämä oivallus tekee tästä Oivaltamisen ajasta vielä kallisarvoisempaa. Etkö ole aina halunnut tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, saada jonkun "tajuamaan", mitä olet käynyt läpi, ja antamaan lohtua? Sielusi on innokas kuulemaan kaikesta, mitä olet kokenut – sehän oli loppujen lopuksi tämän kaiken koko pointti. Sinun täytyy vain antaa Itsesi tuntea sinut syvästi ja täysin.

Nyt tulee ihmisen aika avautua, olla sielun näkemä, kuulema ja tuntema ja hyväksyä väistämätön anteeksianto. Tuon ihmisen avoimuuden myötä sielu piristyy, kiinnittää huomiota ja toivottaa itsensä takaisin kotiin.

Sinun tulee nyt aika päästää irti, tuntea, hyväksyä, kuulla ja tunnustaa kaikki, mitä olet, kaikki minkä olet piilottanut, kaikki mitä olet toivonut, kaikki minkä olet elänyt ja kaikki mitä olet menettänyt. On aika vapauttaa itsesi suurimpaan kotiinpaluuseen, josta koskaan tiedät. Mikään ei ole koskaan ollut väärin, rakas ihminen, eikä sinulla ole mitään tapaa tehdä sitä paremmaksi. Mitään ei ole koskaan menetetty, rakas sielu – puhu vain kädellesi, syleile sitä rakkaudessa ja nauti sen tuomasta viisaudesta. Kaikki mitä jää enää tehtäväksi, on elää.

Se on näin yksinkertaista.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

KOTI LÖYDETTY

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Marraskuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Rakastan sitä kuvaa, joka valittiin Adamuksen uusimpaan viestiin – DreamWalk of Realization (= oivaltamisen dreamwalk). Oli haaste löytää oikeanlainen kuva siihen – miten kuvataan jotain niin yksinkertaista ja määrittelemätöntä, kuin itsensä muistaminen? Keskustelimme monista ideoista, kunnes lopulta – viimeisellä mahdollisella hetkellä – kuva labyrintistä ilmestyi ja tuntui jotenkin aivan oikealta. Kun viimeistelin kiireellä tuotetta saadakseni sen valmiiksi Adamuksen määräaikaan mennessä, katselin jatkuvasti tuota labyrinttiä. Mikä tuosta kuvasta teki niin täydellisen? Henkilökunta ei keskustellut siitä, sopi ainoastaan: "Kyllä, se on hyvä". Mutta siihen on syy, miksi se tuntui ihanteelliselta.

Käytämme ympyröityä pistettä edustamaan tietoisuutta: Itse ympärillään oma kokemuksia generoiva energiamme. Sen ulkopuolella ei ole kirjaimellisesti mitään. Kaikki mitä hahmotamme havaintokyvyllämme, sisältyy omaan energiaamme, on oman energiamme ympäröimä – tiedostamme sen tai emme. Omasta mielestäni kuva "ympyröidystä labyrinttipisteestä" on kaunis esimerkki Itsestä, joka on naamioitunut ihmiseksi täällä maan päällä.

Tällä tavalla näen sen. Kokemishalussamme loimme Maan ja ihmiselämän "labyrintin" tavaksi piiloutua Itseltämme, jotta voisimme saada seikkailuja ja koettelemuksia, jotka olisivat muuten mahdottomia. Miksi ihmiset menevät maisspeltolabyrinttiin, jossa koko pointtina on eksyä? Tuon kokemuksen hauskuuden ja sen antaman tyydytyksen vuoksi, kun löytää tiensä ulos. He kohtaavat muita labyrinttiin menijöitä matkan varrella, vaihtavat informaatiojyväsiä, jakavat ja vertaavat kokemuksia, mutta sitten jatkavat omaa matkaansa. Todellisuudessa he voisivat "paeta" koska tahansa, mutta se pilaisi hauskuuden ja ohittaisi juuri sen kokemuksen, jonka he halusivat saada.

Sivuhuomautus (itselle): Juuri tästä syystä on hyödytöntä yrittää vakuuttaa jollekin toiselle omaa totuuttasi, vaikka se olisi miten uskomaton sinusta. Siihen saakka kunnes hän on valmis oman labyrinttikokemuksensa osalta, poistumistiemerkki näyttää siansaksalta – jos hän edes pystyy havaitsemaan sen.

Juttuna tässä "labyrintissä" on, että se on kokonaan sinä. Toisin sanoen, et ole oikeasti eksynyt tai irrallaan. Sinä, ihminen, sisällyt omaan Itseesi, joten miten voisit olla eksynyt? Olet sitten labyrintin kaukaisimmilla reunoilla tai suoraan keskellä, kaikki on edelleen SINÄ. Ei ole mitään löydettävää eikä mitään tarvetta paeta – yksinkertainen perspektiivimuutos orientoi kaiken uudelleen. Sitä odotellessa jatkuvasti muuttuva labyrintti antaa paljon, no, kokemusta.

On tärkeää myöntää, että kokemus eksymisestä ja erillään olemisesta on hyvin, hyvin todellinen. Jos ympärilläsi on korkeat seinät etkä näe seuraavan kulman taakse, on hyödytöntä julistaa: "Kaikki on illuusiota." Kenties on, mutta se ei ole tämänhetkinen kokemus! Ihminen ottaa itsestäänselvyytenä seinien kiinteyden, mikä merkitsee miljoonaa "väärää" käännöstä ja sokeita kujia, kun yritämme päästä ulos. Kuitenkin se, että selvitämme tietämme tämän labyrintin läpi, luo jatkuvasti sitä. Polku generoi itseään jalkojemme alla ja jokainen askel tekee siitä niin paljon pidemmän. Mitä jos seinät, myös itse polku, voi yksinkertaisesti hävitä? Luulen, että se olisi sekava siunaus, koska ihminen todella pitää palapelien ratkaisemisesta. Mutta jossain kohtaa se riittää.

Tämän tunnen: sisäisen labyrinttimme tiilet on tehty ajasta – tulevaisuus ja menneisyys – ja ne on sidottu yhteen tahmealla syyllisyys- ja häpeälaastilla. Jokainen käännös, "oikea" tai "väärä", asettaa uuden kerroksen näitä alati läsnä olevia rakennusmateriaaleja. Minulla oli pari viikkoa sitten kokemus, joka havainnollisti tämän minulle hyvin selvästi.

Otin viime kuussa muutaman päivän vapaata toipuakseni poikkeuksellisen Oivaltamiskesämme tapahtumista, ja osana uudistumistani oli pienehkö maisemointiprojekti talon edessä. Siihen liittyi paljon kaivamista ja hyvin suurien kivien ja parrujen siirtämistä. Parin päivän päästä tätä raskasta mutta tyydyttävää työtä, käsivarteni valittivat ankarasti. (On mahdollista, että meluisat naapurini ovat kuulleet vaimeaa huutoa: "Hemmetin Sart, missä sinun taikalapiosi on?!) Muutaman päivän jälkeen jokainen molekyyli olkapäistä sormenpäihin tuntui edelleen olevan kuin tulessa ja olin kyllästynyt. "Ihan oikeasti, keho", sanoin ääneen. "Pystyt parempaan kuin tämä! Osaat tasapainottua – miksi tämä kestää niin kauan?"

Ikään kuin odotettuaan vain tuota kysymystä, keho vastasi välittömästi muistoilla muiden elämien traumoista – kun on murskattu, sidottu, hakattu, revitty irti (ihmiset ovat epäilemättä hyvin luovia keksimään tapoja kiduttaa toisiaan). Yäk. Eivätkö nämä vanhat jutut ole jo valmiita? Tietenkin useimmat meistä ovat kokeneet entisissä elämissä kirkonkirousta, kuulustelua, kidutusta ja kuoleman pelkästään sen vuoksi, kuka olemme, ja paljon näistä jutuista omassa historiassani on jo tullut esiin irtipäästettäväksi. Mutta kehoni ilmeisesti majoitti edelleen joitain aspekteja, jotka olivat kiinni tuskassa. Tuona päivänä tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän.

Hengitin, ja seuraava kysymys tuli. Miksi sallin sellaista tuskaa aiheutettavan ihmisitselleni? Minun ei tarvinnut tehdä niin, olisin voinut välttää noita inkarnaatioita, piiloutua auktoriteeteilta, todistaa jotain muuta – mitä tahansa. Miksi luojaolentona laitoin itseni sen kaiken läpi? Ja tuon kysymyksen kera tuli vastaus, jota en tiennyt etsineeni.

Ilmestyi lisää välähdyksiä menneisyydestä, mutta nyt eri perspektiivistä. Näin itseni täynnä syvää ja intohimoista paloa "totuuteen", auttaen levittämään evankeliumia ja kasvattamaan Jumalan pyhää kirkkoa. Mutta tuossa kiihkossa kadotin näkyvistä myötätunnon, rakkauden ja anteeksiannon. Sen uskon sokaisemana, että pelastuksen voi saavuttaa vain, "kuin kulta joka testataan tulessa", osallistuin elämien ajan kammottavan harhaanjohdettuihin yrityksiin "puhdistaa" määräysvaltani alla olevat. Liian katkerana asiana muistettavaksi ennen tätä, nuo osani suvaitsivat ja jopa kannustivat "syntisten" fyysisen kehon kiduttamiseen heidän sielunsa puhdistamiseksi taivasta varten. Eikö siemen tarvitse peittää, jotta se itää? Eikö uusi elämä synny veren ja huutavan tuskan kautta? Eikö raamattu vaadi puhdistavaa tulta puhtaan kullan tuottamiseen, veristä uhrausta pelastukseen? Vasta paljon myöhemmin – teologisen "oikeamielisyyden" ja lukemattomien ahdasmielisten puolustusten jälkeen, jotka oikeuttivat tuollaiset hirmuteot ja äärimmäisen julmuuden – kauhu hiipi sisään hyisen ymmärryksen kera siitä, mitä olin oikeasti tehnyt.

Mietitkö, missä syyllisyyttä ja häpeää saattaa piilotella? Jokaisen meidän tarina on ainutlaatuinen, mutta katso niitä elämiä, joissa kirkkoa on perustettu. Kyllä, innostuimme vähän liikaa Atlantiksella, mutta siihen verrattuna nämä jutut olivat kuin eilen. Tässä elämässä jopa. Muistan hyvin monia teologisia keskusteluja ja miten melkein minkä tahansa voisi oikeuttaa, jos sitä pidettiin "Jumalan tahtona". Muistan pelanneeni keksittyjä pelejä serkkujeni kanssa, esittäen lapsena joitain niistä vastenmielisistä asioista, joita oli solumuistissani. Tämä rumuus ei ollut vain jotain abstraktia höyryä kaukaisesta menneisyydestä – se oli aivan tässä, tuoreena muistissani ja läsnä kehossani. Ei mikään ihme, että asiat sattuvat.

Kerros kerrokselta lukittuna kaikki sisään. Henkilökohtainen kidutus oli selvästi ansaittua, kiitos edeltäneen pahuuden naamioituna oikeamielisyydeksi, jota vääristi oppijärjestelmissä hautuneen mielen järkeilyt ja lietsoi sammumattoman jano Jumalayhteyteen – jälleenyhdistyminen Itseeni. Millaista sotkuista verkkoa kudommekaan …

Voi, syvän hengityksen aika. Jatkoin päivääni ja touhusin tehtävien ja askareiden parissa, kun tämä paljastui sisälläni, kunnes ilta viimein tuli. Integrointiaikani. Valtavan hengittämis-, tuntemis-, sallimis- ja myötätuntomäärän myötä, annoin kaiken, mitä ikinä se olikin, tulla pintaan tunnettavaksi ja vastaanotettavaksi. Kauhun, myötätunnon, vihan, ymmärryksen, kiukun ja rakkauden aaltoja virtasi vuorotellen lävitseni.

Hengitä. Ei ole mitään korjattavaa, ei mitään muutettavaa, ei mitään sovitettavaa. Se oli, mitä oli.

Viimeinen haparoiva tasapaino alkoi palata. Näin eri osani ja miten ne olivat palvelleet minua hyvin uutterasti. Hurskas johtaja, nöyrä vaimo, intohimoinen näkijä, sisar liekeissä – kaikki nämä ilmaisumuodot ja kokemukset toivat minut juuri tähän ymmärryshetkeen. Suurinta myötätuntoa tuntien menin jokaisen niiden luo, pirstoutuneena ympäri aikoja ja elämiä, mutta jakaen yhteisen punaisen langan, palavan totuudenjanon. Lempeästi koskettaen jokaista, kun se tuli esiin, sanoin vain: "Tule. Etsintäsi on ohi. Tule." Yksitellen nämä peräänantamattomasti omistautuneet osani löysivät vapautuksen. Viisaus virtasi kotiin.

Mielenkiintoista kyllä, kun heräsin seuraavana aamuna, polttava kipu oli poissa kehostani. Mikään fyysinen lääke ei ollut auttanut paljoa, koska vaelsin jumiutuneen energian labyrintissä, ja noita menneisyyden tiiliä piti paikoillaan häpeä ja voi, niin suuri syyllisyys. Vaati paljon sallimista ja luottamusta oivaltaa totuus, mutta sen tekemällä kehoni pystyi vapautumaan taakastaan.

Tässä "minä olen" -labyrintissä ei loppujen lopuksi ole, mihin saapua perille, ei matkaa saatettavana loppuun. Luulemme, että on jotain löydettävää, jokin lopputavoite oivallettavana, mutta olemme jo tässä. Rakensimme nämä seinät pelataksemme kuurupiiloa, mutta ne eivät ole läheskään niin kiinteitä, miltä ne vaikuttavat. Sallivan hengityksen ja myötätuntoisen syleilyn myötä, ne vain sulavat tietoisuuden valoksi. Ja löydämme itsemme siitä, mistä aloitimme – kotoa omasta energiastamme, nyt pursuen viisautta syvimmistä, synkimmistä ja kirkkaimmista seikkailuista. Ei ole mitään labyrinttiä, ei ratkaistavia ongelmia, ei löydettävää pelastusta. Uskomalla, että olemme arvoton, eksynyt ja tuskassa, pidämme labyrintin olemassa. Mutta se on oma luomuksemme, ja voimme haihduttaa sen seinät koska tahansa.

Tämä on suosikkikohtani sen kirjan lopusta, joka on tuonut minulle hyvin paljon kurjuutta ja valaistumista: "Ja Henki ja morsian sanovat: "Tule!" Ja joka kuulee, sanokoon: "Tule!" Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi." (Ilmestyskirja 22:17)

Toisella tavalla sanottuna: "Minä-olen ja rakas ihminen sanovat: Tule!" Ja joka kuulee, sanokoon: "Tule!" Ja jokainen janoinen, nälkäinen aspektini tulkoon ja hyväksyköön elämäni veden."

Eikö ole mielenkiintoista, että raamatun viime sanat kehottavat meitä vain vastaanottamaan elämän lahjan? Ei ansaitsemaan sitä, ei sovittamaan mitään, ei selvittämään sitä tai saamaan sitä oikein, vaan pelkästään laskemaan alas muurit/seinät ja vastaanottamaan.

Olemme aina olleet sen arvoinen.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

HARMONIAN OIVALTAMINEN

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Joulukuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Haluan jakaa tarinan, tai oikeastaan kaksi tarinaa, jotka muodostuvat osittain unesta ja osittain "tosielämästä". Ensimmäinen tarina on harmoniasta, erityisesti harmoniasta itsen kanssa, ja siitä, miten se voi vaikuttaa syvästi ihmiskokemukseen. Sanoin hiljattain näkemiin äärimäisen rakkaalle ystävälle, joka muutti toiseen osaan maata. Noin viimeisen vuoden aikana meistä tuli hyvin läheisiä, ja vaikka ystävyys jatkuu, olen käynyt läpi voimakkaan surujakson, juhlien siinä rinnalla hänen uutta vapauttaan. Näissä jäähyväisissä on ollut useita tasoja – vaihdellen surusta, että menetän hänen fyysisen läsnäolonsa elämässäni, siihen katkeransuloiseen tunteeseen, että irrottaudun entisen enkeliperheeni harvinaislaatuisesta jäsenestä. Joinain päivinä kipu vyöryy edelleen lävitseni aaltoina. Kuitenkin ihmiskokemukseni voi vaihtua sydänsurukarikkoon murskautumisesta energiatyrskyillä kiitämiseen – riippuen siitä, mihin päätän kohdistaa huomioni, tai paremmin sanottuna riippuen siitä, valitsenko harmonian vai riitasoinnun. Yritän selittää.

Kuvittele sinfoniaorkesteri, joka koostuu sadoista muusikoista instrumentteineen sekä suuresta kuorosta. Kuvittele, että jokainen näistä muusikoista on elänyt henkilökohtaista elämäänsä ja käsitellyt monia erilaisia tilanteita. He ovat saattaneet syntyä toimimattomaan tai terveeseen perheeseen, he ovat voineet menestyä tai kamppailla koulussa ja he ovat päässeet murrosiän läpi aikuisuuteen vaihtelevan intohimo-, rakkaus- ja traumamäärän kera. Jossain matkan varrella he valitsivat jonkin instrumentin, harjoittelivat päivä toisensa jälkeen ja tekivät kenties naapurit hulluksi tai melkein luovuttivat, mutta he saavuttivat lopulta tavoittelemansa paikan tuossa orkesterissa. He ovat edelleen omissa elämissään ja soittavat ja harjoittelevat yksin, kunnes tulee se suuri päivä ja on aika kokoontua suurta esitystä varten.

Kuvittele nyt kaikkia näitä muusikoita aspekteina. He tekevät omia juttujaan, elävät ainutlaatuisia tarinoitaan ja tekevät musiikkia omalla tavallaan, kunnes heidät lopulta kutsutaan yhteen. Myös otettuaan paikkansa orkesterissa, on vielä vähän kaoottista, kun he harjoittelevat vaikeita kohtia ja virittävät instrumenttejaan.

Sitten maestro astuu näyttämölle, mestari joka saa kaikkien huomion. Kaikkien entisten solistien on aika integroitua yhteiseen kokonaisuuteen sitä eeppistä produktiota varten, johon heitä on valmisteltu koko olemassaolonsa ajan. Taikuuden on aika alkaa – on aika kokea sielua koskettavin, sydäntä raastavin, intohimoa sytyttävin ja valtaansa ottavin musiikkikokemus, josta olet koskaan uneksinut. Riippumatta kaikesta, mitä on tapahtunut aiemmin, nyt soittajien kesken vallitsee täydellinen harmonia, kun mestari tuo heidät yhteen sielun aidossa laulussa.

Muistatko, miten Adamus on sanonut, että energia on pelkästään kommunikointia, sielusi laulua? Liitin sen aina ennen yksittäiseen ihmisääneeni, joka laulaa jotain melodiaa – ihan kivaa, mutta tylsää – ja minulta meni täysin ohi todellinen kuva. Sisälläni on itse asiassa giganttinen sinfoniaorkesteri ja kuoro! Ja nyt kun suurin osa soittajista on kutsuttu yhteen ja integroitu ykseyteeni soittamaan lauluani, tuo musiikki on tämän maailman ulkopuolelta.

Tuo kaikki ei tietenkään tapahdu kerralla. Mutta tätä sinfoniaa esitetään jonkin aikaa, joten ei ole kiirettä. Laulaako joku ääni epävireessä ja roikkuu edelleen kiinni omassa pelko- ja kauhulaulussaan? Onko vielä joku muusikko, joka uskoo kyvyttömyyteensä soittaa mitään arvokasta? Sillä ei ole merkitystä, koska maestro ei vain kutsu häntä näyttämölle, ennen kuin hän on valmis yhtymään oikeaan lauluun. Minun ei tarvitse yrittää olla harmoniassa itseni tai kenenkään muun kanssa. Maestro on jo astunut näyttämölleni ja tuo harmonia tapahtuu jo. Minun täytyy vain vetää henkeä, kuunnella ja katsella, kun koko todellisuusmaisemani alkaa muuttua.

Toisin sanoen, minä voin valita – eli ihmishavaintoni ja ihmistietoisuuteni – mihin kiinnitän huomioni. Voin fokusoitua riitasointuisiin, yhteensopimattomiin ääniin, jotka edelleen protestoivat kadulla, tai voin vetää syvään henkeä ja uppoutua hienoihin sisäisiin harmonioihin. Kumpikaan valinta ei ole oikein tai väärin, mutta kumpikin antaa huomattavan erilaisen kokemuksen samasta tapahtumasta.

Mitä tulee ihmistuskaani menetyksestä, niin jos lähden sisäisestä konserttisalistani ja fokusoidun noihin riitasointuisiin aspekteihin, jotka roikkuvat kiinni vielä vanhoissa tarinoissaan, sattuu aina vain enemmän. Jos kuitenkin vedän henkeä ja tunnen tuota harmoniaa, kuulen orkesterini tulevan lempeäksi taustahuminaksi, samalla kun haikeat ja itkuvirttä laulavat äänet huuhtoutuvat sydämeni läpi, ja sitten teemasta tulee vielä suloisempi, kun elämänmelodia jatkuu. Kaipaan ystävääni kamalasti, mutta myös tuossa menetyksessä on ihastuttavaa harmoniaa – surulliset ja kaipaavat soinnut lisäävät sieluni laulun rikkautta ja syvyyttä. Ja viime aikoina tuo laulu on todella saanut huomioni.

Olen ottanut päivän aikana hetkiä virittyä tuohon musiikkiin, joka soi nyt aina sisäisessä auditoriossani. Joskus se on eloisaa innostuksesta tai kimittää kiireestä, ja sitten syvemmät soinnut tulevat esiin, kun uppoudun tyynempään tilaan. Joskus lyömäsoittimet tuntuvat kuin ajavan minua kirjaimellisesti tietä pitkin, ja toisilla kerroilla pikkolot sopivat linnunlauluun ulkona. On rauhan, melankolian, odotuksen, uupumuksen, intohimon ja henkeäsalpaavan kauneuden ääniä, jotka kaikki soivat sisäisen harmonian aaltoillessa.

Kun ilta tulee, viipyilen rauhoittavassa tuutulaulumusiikissa, joka on sävelletty täydellisesti keräämään päivän langat ja ohjaamaan minut untenmaille. Aamulla käytän muutaman hetken virittyäkseni jälleen. Musiikki joka edelleen kaikuu unien ja uniajan seikkailujen jäänteitä, saa nopeasti vauhtia ja alkaa tuoda mukaan päiväni sointuja, kaikki maestron myötätuntoisessa ohjauksessa.

On hyödyllistä huomata tässä, että oman sisäisen harmonian tiedostaminen tekee paljon helpommaksi havaita, mikä on poissa harmoniasta. Saattaa olla pieniä aspektibändejä, jotka esittävät vanhoja homeisia hittejään synkissä sisäisissä salakapakoissasi, tai vaeltavia katusoittajia, jotka etsivät huomioita todellisuusmaisemasi kadunkulmissa. Ne voivat kiljua kovempaa kuin ikinä ja yrittää tarttua valokeilasi viimeisiin häivähdyksiin pelkohuudoillaan oman elämäsi tai maailman tilasta. Mutta mitä vähemmän annat huomiota näille ärsyttäville äänille, sitä nopeammin ne luopuvat noista vanhoista lauluista ja löytävät tiensä omalle tuolilleen luomisorkesterissasi.

Mitä tutummaksi sisäinen harmoniasi tulee, sitä helpompaa on napata kiinni nuo riitasoinnut, kun niitä tupsahtaa esiin. Ja tämä tuo minut toiseen tarinaan, jonka uni laittoi liikkeelle. En ole pitänyt unipäiväkirjaa vuosiin, mutta aina silloin tällöin herään mielessäni jotain, mikä pysyy, kunnes kirjoitan sen. Tällä kertaa se oli "yksinkertainen" uni talostani, mutta tutkiessani sitä syvemmin, suuri määrä asioita loksahti kohdalleen.

Unessa minun täytyi muuttaa talostani johonkin uuteen paikkaan, ja mietin, miten ihmeessä saisin kaiken siivottua, järjestettyä ja pakattua ajoissa. Talo oli paljon sotkuisempi, kuin se on "reaalielämässä", ja minulla oli viikko saada tuo työ tehtyä. Huomasin myös, että lyhyt ja tukeva vanha nainen penkoi paikkoja yläkerrassa ilman lupaani, ja käskin häntä lähtemään välittömästi, ollen hyvin ärsyyntynyt tuosta häirinnästä. Se oli todella intensiivinen ja väsyttävä uni, ja sen teki vielä pahemmaksi, kun oivalsin, että universio nykyisestä kodistani oli osa sitä rönsyilevää asuinpaikkaani, joka on ollut unimaailmassani niin kauan, kuin muistan.

Tämä vanha "uniasunto" on hyvin kummallinen. Se ilmestyi vuosikymmeniä sitten, ensin unina patikoinnista erämaan halki etsien sitä, ja sitten muuttuen kaikenlaisiksi tilanteiksi ja kokemuksiksi, joita siinä tapahtuu. Se on hökkelikaupunki, joka on tehty likaisista, ummehtuneista ja hajoavista röttelöistä, huoneista, kujista ja salakäytävistä, ja ne on kyhätty yhteen toistensa sisään ja päälle ja kaikki keikkuu hyvin metsäisellä vuorenrinteellä. Selvästikin se edustaa ihmiskokemuksiani maan päällä – saastan ja kurjuuden elämiä, muutamia rakkauden ja kauneuden saarekkeita ja kaikki on yhdistetty toisiinsa äärimmäisen hämmentävillä tavoilla. Koska kaikki tässä paikassa on täynnä turhautumista ja hämmennystä, kuvittele ärsytys siitä, että kaunis "nyt-kotini" on myös osa sitä!

"Reaalielämässä" olen usein ihmetellyt, miksi olen niin uupunut, silloin kun siihen ei ole mitään hyvää syytä. Varmaan teemme paljon asioita monilla tasoilla, mutta usein tuntuu siltä, että jokin näkymätön painolasti pitää minua maassa, kun haluan nousta korkeuksiin. Kirjoittaessani tätä unta oivalsin, että tämä hirveä slummi vuorenrinteellä on ollut se jatkuva ja kalvava sotku, joka on aina, aina vetänyt minut alas. En halua enää elää sillä tavalla, mielikuvituksessani tai muualla, mutta milloin ihmeessä pystyn siivoamaan sen?

Ja tuon kysymyksen myötä tuli oivallus. Mitä jos lähden vain pois? Mitä jos jätän sen haaskaeläimille/jätteidenkerääjille, annan luonnon ottaa valtaansa tuon paikan ja sallin kaiken tuon saastaisen ja jumiutuneen energian palata neutraaliksi?

Menneisyyteni – niin sotkuinen, sekava ja kiemurainen, kuin voin vain kuvitella – ei ole mitään sellaista, minkä voin koskaan raivata tai ratkaista. Olen lisännyt sitä elämä toisensa jälkeen – kasannut aspekteja ja roskaa, rakentanut lisää horjuvia uskomusjärjestelmiä ja salaisia syyllisyyskäytäviä kulkemaan kaikkien niiden välillä ja vannonut, että korjaan kaiken sen vielä joku päivä ja teen kaikesta kaunista. Yäk. Ei mikään ihme, että minua väsyttää koko ajan!!

Se on, kuin olisi pimeä ja romahtamaisillaan oleva vintti, johon kaikki "arvokkaat asiat" on varastoitu, ja se on jotenkin yhteydessä kammottavaan vanhaan kellariin, johon on heitetty vuosien roskat siinä toivossa, että jonain päivänä löytää aikaa saadakseen sen kaiken lajiteltua ja siivottua. Kuitenkin vuosi vuodelta tuo sotku tulee syvemmäksi ja vastenmielisemmäksi, ja se vetää jatkuvasti alaspäin. Se ei yksinkertaisesti ole mikään tapa elää, eikä se ole ehdottomasti harmoniassa! Voisin kuluttaa kokonaisen uuden elämän tuon sotkun järjestämiseen – tietysti lisäten sitä samalla – tai voin vain lähteä pois.

Mutta odota, mitä jos noiden roskien joukossa on jotain hyödyllistä? Ei koskaan tiedä, milloin tarvitsee jotain tästä vanhasta roskasta. Näille vanhoille aarteille voi olla vielä käyttöä …

Ei! Siellä minne olen menossa, kaikki mitä tarvitsen, on vain siinä. Minun ei enää tarvitse olla palveluksessa ja ylläpitää tätä ikivanhaa slummia. Vaeltelevat jätteidenkerääjät voivat ottaa, mitä haluavat, energia palaa neutraaliin tilaansa ja minä otan mukaani vain viisauden, taidot ja muistot. Menneisyys oli täyttä – paljon kauneutta ja paljon surkeutta, paljon rakkautta ja paljon epätoivoa – mutta tehtäväni ei ole enää ylläpitää sitä. Lähden vain pois. Ja sen myötä olen vapaa.

Mielenkiintoista kyllä, tätä unta seurasi monta jatkounta: ajamista pois metsästä, satunnaisihmisiä jotka yrittivät lyöttäytyä mukaan (onnistumatta), vuorenrinteiden romahtamista, vesi huuhtomassa kaiken pois jne. Fyysisessä elämässä olen käynyt läpi laatikoittain vanhaa tavaraa, jota on pidetty vain siitä syystä, että "se on ollut minulla pitkään", ja olen antanut tai heittänyt sitä pois kasapäin. Oikea kellarini ja ullakkoni tyhjentyvät, ja tunnen valtavaa avoimuutta ja tilaa todelliselle harmonialle elämäni joka osassa.

On ollut PALJON tunnettavaa. Sitä ei noin vain käännetä ylösalaisin satoja elämiä hämmentämättä esiin jotain syviä juttuja, ja kaipaan edelleen kamalasti ystävääni. Mutta maailmassani on uutta pehmeyttä, sekä tuo musertava uupumus puuttuu oudosti. Ennen kaikkea on jatkuva ja lempeä tietoisuus harmoniasta. Olen tietoinen syvistä ja resonoivista melodioista, jotka nousevat, laskevat, laulavat ja virtaavat olemuksessani, ja tämä harmonia heijastuu enemmän ja enemmän ulkoiseen maailmaani. On ilmestynyt asioita, ihmisiä ja tilanteita, jotka eivät olisi koskaan löytäneet laskeutumispaikkaa tuossa keikkuvassa vanhassa ghetossa.

Enkä lohikäärme? Se on saattanut mahdollisesti sytyttää maastopalon tai kaksi tuolla kaukaisella vuorella. Ja se saa suurta iloa osoittaessaan viipyileviä rihmoja, jotka ovat vielä kiinni tuossa vanhassa kurjuudessa, tai se hengittää sorkat korvilla tulta, jos se saa minut kiinni huomion kiinnittämisestä johonkin parkuvaan aspektiin.

Uudessa "Master's Pausessa – I Am Free" (= mestarin tauko, olen vapaa) Adamus puhuu siitä, miten menneisyys on yksi mukana raahaamamme asia, joka pitää meidät loitolla vapaudesta. Henkilökohtainen vertauskuvani on vähän erilainen kuin hänen, mutta voin vahvistaa, että tämä syvä harmonia ja vapaus ovat paljon, paljon arvokkaampia minulle, kuin muutama vanha ja pölyinen tavara ja ikivanhat vastuut. Niistä irtipäästäminen on hyvin hämmentävää, jopa hermostuttavaa ensin, mutta mahtava harmonia ja ehdoton rakkaus täyttävät tuon tyhjiön nopeasti.

En tarvitse mitään menneisyydestä. Lähden vain pois, astun konserttisaliini ja nautiskelen sieluni suuresta sinfoniasta.

Mitä seuraavaksi tulee? No, äänen resonanssi voi rikkoa kristallilasin. Sielun ykseys luo universumeja. Ja sydämen harmonia? Kenties se sisältää rakkautta, joka voi sulattaa timantteja …

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

HIIRISTÄ JA LOHIKÄÄRMEISTÄ – TOSITARINA ARVOISUUDESTA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Tammikuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Minut yllättää edelleen, että riippumatta siitä, miten selkeästi "tiedän" jotain, se täytyy elää ja oikeasti kokea, jotta se voi olla totta. Otetaan esimerkiksi arvoisuus. "Tiedän", että olen kaikkien hyvin asioiden arvoinen. "Tiedän", että pelkkä olemassaoloni tällä planeetalla merkitsee, että ansaitsen yltäkylläisyyttä, nautintoa, iloa, helppoutta ja vaivattomuutta. Kuitenkin vuosien ja aionien saatossa olen omaksunut kasapäin uskomusjärjestelmiä, jotka ovat täysin tuota totuutta vastaan. Varmaankin paljon niistä on jo tähän mennessä löydetty ja hylätty … vai onko? Päästinkö niistä oikeasti irti, vai hautasinko ne vain vähän syvemmälle nerokkaan logiikkani alle?

Onneksi lohikäärme on hyvin perusteellinen, kun kyse on kaikkien niiden jätejäämien kaivamisesta, joita on vielä levitettynä melkein puhtaaseen sisäiseen maailmaani. Vannon, että sinnikkyytensä lisäksi tällä hemmetin muodonmuuttajalla on myös huumorintajua. Ja kyllä, minulla on tarina kerrottavana.

Ensin muistutus jostain, mitä Adamus sanoi joulukuun shoudissa. Hyvin intohimoisesti hän julisti: "Teidän pitäisi nauttia siitä kokemuksesta, että olette tiellä – tuollaisella avoimella ja mukavasti mutkittelevalla tiellä, jonka ympärillä on kaunis maisema – ja ajatte kovaa kauniina päivänä. Siitä kaikessa on kyse. Sitä varten olette täällä. Ette ole täällä ajattelemista varten. Useimmat ihmiset vain ajattelevat eivätkä koskaan koe, millaista on ajaa, olla autossa – avoautossa jossa on katto alhaalla ja musiikki soi – ja vain nauttia. Se on kokemus. Useimmat ihmiset vain ajattelevat ja unohtavat kokea. Mutta mestarit tekevät sen eri tavalla."

Kun hän sanoi kaiken tuon, olin hyvin ylpeä itsestäni, ja vitsillä syytin Adamusta jopa minun vakoilemisesta, koska olin tehnyt juuri sitä, mitä hän kuvasi! Odottamattoman tapahtumasarjan kautta seksikäs, pieni Mazda Miata -urheiluauto oli tullut hiljattain omistukseeni, ja olin ajanut sillä juuri tuona aamuna studiolle katto alhaalla ja ottanut parhaan irti talviauringonpaisteesta. Ja mikä on tyydyttävämpää, kuin voida sanoa: "Haa, katsokaa minua, minulla on jo se!"

Kuitenkin, kuten sanonta kuuluu, ylpeys käy lankeemuksen edellä. No, kyse ei ollut niinkään "lankeemuksesta", kuin tarpeestani unohtaa Adamukselle leveily, luopua tuosta ikuisesta ja hyvin hienovaraisesta hyväksynnän etsinnästä ja tehdä kaikesta siitä omaa integrointiani koskevaa.

Muutama päivä shoudin jälkeen ajoin pienen hurjasteluautoni huoltoon tarkistusta varten. Saatuani puhtaan "terveystodistuksen", minulla oli pari muuta hoidettavaa asiaa, ja sitä seurasi ihana ajelu kotiin, työntämään uusi vauvani autotalliin talveksi. Täällä Coloradossa on Louisvillen ja Boulderin välillä pätkä moottoritietä, jossa liikenne vain soljuu avointa tietä pitkin. Seuraava tapaamiseni oli Boulderissa, joten laskin katon taas alas, lisäsin suosikkikappaleeni volyymiä ja painoin kaasua. Huutaen Adamukselle: "Kyllä! Tämä on elämää!" hakkasin nyrkkiäni taivasta kohti puhtaasta ilosta. Täsmälleen tuolla hetkellä auto sammui.

Kiitäessään ohituskaistalla mäkeä alas 130 km/h, autoni yksinkertaisesti vain sammui! Moottori pysähtyi, kaikki merkkivalot syttyivät ja teho loppui ohjauksesta ja jarruista. Yritettyäni käynnistää uudelleen onnistumatta, hivuttauduin kaistojen yli, kiilasi suoraan autoilijoiden edestä heilauttaen anteeksipyynnön ja rullasin hitaasti pysähdyspaikkaan pientareella, mahdollisimman kauas pauhaavasta liikenteestä. Juuri kun kaikki oli ehdottoman täydellistä, kaikki meni pieleen. Mitä helvettiä?

Vedin useita kertoja syvään henkeä ja kokeilin uudestaan ja uudestaan käynnistää auton, turhaan. Mitkään järjestelmät eivät reagoineet mitenkään. Soitin korjaamolle, ja he olivat hyvin pahoillaan, mutteivät tietenkään voineet tehdä mitään puhelimessa. Peruin haluttomasti tapaamiseni Boulderissa ja soitin tiepalvelusta apua – ärsyyntyneenä siitä, etteivät tietoinen hengittämiseni ja taika-ajatteluni olleet palauttaneet kaikkea täysin järjestykseen.

Ei voinut muuta kuin odottaa, suloisen pienen avoautoni ollessa nyt niiden tuhansien autoilijoiden huvituksen ja säälin kohteena, jotka huristivat ohi. Ja oli kylmää. Katto alhaalla ja lämmitin poissa päältä olisi pysyvä tilanne, kunnes moottori olisi herätetty taas henkiin. Kylmä tuuli puhalsi hiuksiini, suljin takkini vetoketjun ylös saakka ja tuijotin taivasta. Ainakaan lumimyrskyä ei ollut luvassa pariin tuntiin.

Lopulta hinausauto tuli ja lastasi autoni lavalle (se on liian pieni hinattavaksi) ja ajoimme 10 minuuttia takaisin korjaamolle. Kun se oli purettu lavalta, ojensin avaimen, valmiina raivostumaan, jos se starttaisi mekaanikolla heti. Mutta ei, se ei toiminut hänelläkään, vaikka hän huomasi, että varkaudenestojärjestelmä oli laukaistu. Silloin kun auton tietokone luulee, ettei sinulla ole oikea "avaintunnistin", se sulkeutuu. Mutta miten helvetissä se tapahtuu kovassa vauhdissa maantiellä?? Miksi järjestelmä yhtäkkiä päättäisi, että varastin oman autoni? Myös mekaanikko oli ymmällään.

Soitin tyttärelle saadakseni kyydin ja mietin, miten saisin Miatan takaisin kotiin kaiken säätiedotteessa ennustetun lumen kera (sitä ei ole varsinaisesti suunniteltu talviajoon). Odottaessani mekaanikko kertoi, ettei edes hänen laitteistonsa pystynyt puhumaan auton kanssa. Samana aamuna he olivat pystyneet tarkistamaan kaikenlaisia asioita tietokoneellaan – nyt järjestelmä ei kertonut mitään. Lopulta hän löysi palaneen sulakkeen ja vaihtoi sen, ja sitten se vain paloi uudestaan. Suurin piirtein samaan aikaan tyttäreni saapui viemään äreän äitinsä kotiin.

Lämmettyäni ja ollessani taas töissä, useita tunteja odotettua myöhemmin, minun täytyi ihmetellä, mikä helvettiä energiani teki … tai mitä minä tein energiallani. Tai kuten Adamus kysyisi: "Mitä energiakommunikointia on kaikessa tässä?"

Minulle tämä ihana pieni auto edustaa täysin uutta elämäniloa, joka antaa minun rentoutua, leikkiä ja valita jotain pelkästään hauskuuden, ei käytännöllisyyden vuoksi. Jos auton tarvitsi sopeutua energiaani, eikö prosessi voisi olla vähän mukavampi? Ja joka tapauksessa, mitä todella tapahtui?? Olin löytänyt epämääräisen nettisivun, jossa sanottiin, että matkapuhelinsignaalit tai muu langaton teknologia voisi mahdollisesti häiritä varkaudenestojärjestelmää, mutta en ole koskaan kuullut autoista, jotka sammuvat keskelle moottoritietä. Kenties kyse oli voimakkaista auringonpurkauksista, joista oli päivän uutisissa, mutta kenelläkään muulla ei ollut tätä ongelmaa. Mitä TODELLINEN energiakommunikointi oli tässä?

Erään hyvin viisaan ystävän avustuksella se lopulta selkeni.

Totuus on, että olen käynyt PALJON läpi muutamana viime viikkona (ja kuukautena ja vuotena). Kuten hyvin monet meistä jotka olemme päättäneet antaa itsellemme vapauden, olen selvittänyt roppakaupalla haasteita ja vanhaa ohjelmointia tästä ja muista elämistä. Minulle tämä auto edustaa tuota pitkään etsittyä vapautta sekä nautintoa, iloa, yltäkylläisyyttä ja huolettomuutta – kirjaimellisesti mestaria, joka todella elää.

Mutta sitten tässä ilon ja vapauden täysin avoimessa hetkessä auto sammuu! Mitä vittua? Satakolmekymmentä kilometriä tunnissa ja sulake palaa?! Olen turvassa, auto ei ole vahingoittunut, mutta jokin valtava energia häämöttää kaiken tämän ympärillä. Okei, katso syvemmältä. Sulake on rajoitin, jonka on tarkoitus palaa, kun liikaa energiaa kulkee järjestelmän läpi. Tavallaan kuin sisäiset aspektit, joiden on tarkoitus "räjähtää" (suom. huom. sama sana kuin tässä "palaa"), kun pääsen liian lähelle jotain, mitä ne yrittävät suojella. Mikä on todellinen ongelma? Ahaa, tässä se on: olenko sen arvoinen?

Ihan oikeasti, olenko TODELLA tuollaisen hemmottelevan ylellisyyden arvoinen?

Sisällä on yllättävän monta ääntä, jotka eivät ole sitä mieltä. Vain muutama päivä aiemmin olin puhunut erään vanhemman perheenjäsenen kanssa, joka syytti kaikista maailman murheista ihmisiä, jotka laittavat itsensä etusijalle. Mitä jos se on totta? Olenko rehellisesti tämän auton ja kaiken sen edustaman arvoinen? Ansaitsenko oikeasti sellaista ylellistä huvia, kun ihmiset ympärilläni – myös ihmiset joita rakastan – kamppailevat ja kärsivät?

Se on tuo energiakommunikointikysymys. Samaan aikaan kun vastaus on ilmiselvä mielessäni, en ole selvästikään sallinut itseni kokea sitä täysin. Vaihdanko sulakkeet ja ne vain palavat taas? Tarvitsenko edes enää noita sulakkeita?

Muutama päivä myöhemmin asiat eivät olleet vieläkään rauhoittuneet. Riippumatta siitä, miten "tiesin" loogisesti, mistä tuossa hullussa episodissa oli kyse ja miten paljon olin kertonut itselleni "Olen sen arvoinen, olen sen arvoinen", se kaikki oli edelleen päässäni. Mikään ei ollut juurtunut syvälle olemukseeni eikä mikään ollut oikeasti muuttunut.

Olin levoton, asiat kalvoivat minua sisältä ja minun täytyi päästä pois kotoa. Mennessäni kohti kaupunkia hyvin järkevällä Toyotallani, mieli ja keho varattuna ajamiseen, olin sidottuna yleisöksi itselleni. Täydelliset puitteet selkeydelle ja energian liikkumiselle.

Ja voi hyvänen aika, energia oli valmis liikkumaan! Samalla hetkellä kun pääsin autoon, syvällä jylisevää vihaa alkoi myllertää pintaa kohti. Ei, itse asiassa se oli raivoa. Mulkoilevaa, murisevaa, huutavaa – minulla ei ollut aavistustakaan, mikä oli laukaissut tuollaisen raivokkaan vihan yhtäkkiä. Ulvoessani mäkeä alas, vedin lopulta henkeä ja sanoin ääneen: "Kyllä, tunnen sinut, vihainen osani. Mutta sinä et ole kontrollissa. Saatan tuntea ja myös ilmaista tunteesi, mutta en käyttäydy huonosti sinun vuoksesi." Saatoin huomata, että se nautti saadessaan energiaa ja huomiota, ja jos antaisin sen ottaa valtaansa, viilettäisin pian holtittomasti tietä pitkin sellaisessa mielentilassa, jossa ei välitä, mitä tapahtuu. Tämä oli aspekti – erittäin vihainen aspekti – mutta en ikimaailmassa luovuttaisi täysivaltaisuuttani sille. Tunsin selvästi sen raivon, mutta se en ollut MINÄ.

Kun se käsitti, etten tarttuisi sen syöttiin, se rauhoittui vähän. Puhuen edelleen ääneen ihmettelin: "Miksi olet niin vihainen? Miten kaikki tämä raivo liittyy arvoisuuteen ja vastaanottamiseen?" Rehellisesti sanottuna en ymmärtänyt, mutta tiesin, että vastaus tulisi.

Muutama maili lisää tietä pitkin, ja selkeyttä alkoi tulla esiin. Tuon hehkuvan vihan alla virtasi voimakasta surua, hylkäämistä, murhetta ja tuskaa kaikista itsen osista, jotka olivat halunneet vastaanottaa, mutta jotka torjuttiin. He olivat uskoneet olevansa kaikkien hyvien asioiden arvoisia, mutta sitten tulivat opetukset syyllisyydestä ja häpeästä, perisynnistä ja siitä, miten alhaiset ihmiset ansaitsevat vain piinaa ja kadotuksen. Kuin kirkassilmäiset lapset joiden taika oli torjuttu, näiden muiden itsejen yksinkertainen puhtaus oli murskattu, kunnes jäljellä oli enää vihaa.

Nyt ymmärsin.

Sydämeni avautui. Tyrmistyneenä siitä, minkä läpi olin laittanut itseni, saatoin vain hengittää. Liikennevaloihin pysähtyneenä löysin nenäliinan ja pyyhin pois kyyneleitä. Siellä missä saatoin muutama hetki aiemmin tuntea vain sokeaa raivoa, oli pelkää myötätuntoa. Ja kysymys.

Miten integroidaan nämä osani, jotka nyt murjottavat nurkassa ja katuvat, etteivät olleet edes antaneet nähdä itseään? Niistä ei ollut yhtäkkiä tullut ystävällisiä, kun olin tunnistanut ne. Voi ei, tämä kauna oli ikivanhaa. Sielullani oli vastaus.

"Olen hyvin pahoillani siitä, mitä kävit läpi", sanoin ääneen, kun autot alkoivat taas liikkua.

"Tunnen todella tuskasi, rakas itseni, aivan kokonaan."

Ei vakuuttanut – sisältä ei tullut vastausta, mutta tiesin, mikä oli totta. "Tämän voi korjata niin, että nyt voit saada kaikki hyvät asiat minun kauttani! Sen vuoksi kutsuin sinua ja sen vuoksi olen tässä, oikaisemassa taas kaiken, ollakseni taas kaiken arvoinen."

Vedin muutaman kerran taas syvään henkeä, liikenteen, säätilan ja pääni tehtävälistan vallatessa ajatukseni. Kun palasin taas sisäiseen tiedostamiseen, noita vihaisia, murjottavia ja loukattuja tunteita ei löytynyt mistään. Ne olivat livahtaneet kotiin, kun en ollut katsomassa.

Olenko nyt kaiken arvoinen? No, on paljon vähemmän osiani, jotka eivät ajattele niin – se on varma asia. Ja on enemmän MINUA, joka muistaa, että olen. Onko edelleen aspekteja, joiden tarvitsee polttaa sulake tai aiheuttaa jokin muu onnettomuus juuri, kun elämästä on tulossa hyvää? Sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Sillä on merkitystä, että muistutan itselleni, että pelkkä olemassaolo riittää ansaitakseni elämän, ilon, yltäkylläisyyden, nautinnon ja vapauden. Kaikki muu on valhetta, jota minun ei enää tarvitse uskoa.

Entä sitten ihana pieni Miatani? Etsittyään tuntitolkulla ongelmaa, mekaanikko soitti minulle seuraavana päivänä diagnoosin. Kun hän oli auton alla ties kuinka monetta kertaa ja yritti löytää ongelmaa, jotain kirjaimellisesti putosi hänen kasvoilleen – hiljattain kuollut hiiri! Jossain kohtaa se oli kiivennyt koneistoon ja jyrsinyt johtoja, jotka äärimmäisen ironisella hetkellä olivat siirtyneet riittävästi aiheuttaakseen oikosulun moottorilohkoa vasten ja sammuttaen näin koko auton.

Hiiri. Energiani kommunikoimassa. Aspekti, tuholainen joka hiiviskelee mitä epätodennäköisimmissä paikoissa, järsii asioita herkeämättä ja sotkee johdot, eli energiavirtani. En ollut auringon energiapurkauksen tai kännykän mikroaaltojen tai avaruusolentojen aivoaaltojen uhri. Oli vain osa itseäni, joka ei ollut viisaampi ja joka yritti edelleen pitää huolta minusta omalla rajoittuneella tavallaan estämällä virtauksen, kun siitä tuli liikaa. Melko tehokas sulake tökättynä "ei-arvoinen"-aukkoon.

Kun mekaanikko lopetti puhelumme ja sulki korjaamon heidän joulujuhliensa vuoksi, hän naureskeli tarinalle, jota hän kertoisi kavereilleen illalla, jotain "hiirestämisestä kasvoilla".

Ja minä? No, sanoin tosiaankin: "Mitä ikinä se vaatii." En vain odottanut lohikäärmeeni olevan aivan niin luova, enkä että se ottaisi muodokseen hiiren. Kuitenkin nyt kun suurin osa sisäisestä uudelleenjohdotuksesta on tehty, tuntuu melko hyvältä ajankohdalta päästää eläkkeelle kaikki nuo vanhat sulakkeet.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

TUO S-ALKUINEN SANA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Helmikuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Adamus ottaa harvoin kysymyksiä. Mutta oletko huomannut, että silloin kun ottaa, melkein jokainen vastaus kiteytyy "sallimiseen"? Häntä on itse asiassa pyydetty antamaan vastaus, joka ei sisällä tuota s-alkuista sanaa. Niinpä minulla on sana, jota voi käyttää korvikkeena: "jep". Mutta ensin vähän selkeytystä.

Tammikuun shoudissa Adamus osui minulla suoraan hermoon, ja luultavasti useimmilla meistä. Hän puhui siitä, kun shaumbrat kokoontuivat yhteen Jesuan aikana, monet heistä essealaisina. Olimme löytäneet jotain hyvin, hyvin arvokasta, muttemme oikein tienneet, mitä sillä pitäisi tehdä, erityisesti Jeshuan kuoleman jälkeen. Ajan kuluessa aarteemme kauneus hukattiin rahastukseen, väärintulkintaan, valtaan ja kontrollointiin, kun se muutettiin uskonnoksi sisäisen totuuden ja kokemuksen sijasta.

Muistatko?

Olimme kuluttaneet jo lukemattomia elämiä etsien ratkaisua energiaan ja olemassaoloon. Kun totuus alkoi valjeta ja aika oli lopultakin oikea, Kristuksen kristallinen kirkkaus/selkeys saattoi tulla sisään. Jeshua eli vastauksemme fyysisenä ruumiillistumana – elämää joka oli enimmäkseen kaksinaisuuden yläpuolella. Muistatko tuon intohimon? Toivon ja ilon uudesta maailmasta? Kenties myös järkytyksen, kun sitä ei tullut.

Tässä sitä ollaan nyt, yhdessä jälleen – vähän uupuneempana, vähän enemmän taisteluarpia, mutta palaen edelleen intohimoa tähän totuuteen, jonka tiedämme hyvin syvästi. Mutta tällä kertaa emme laita toivoamme siihen, että toinen ihminen näyttää tietä. Tällä kertaa kyse on siitä, että jokainen ruumiillistaa tämän kauniin vastauksen itsessään – elämän joka eletään kaksinaisuuden yläpuolella.

Muuten, miksi shaumbrat ovat sellaisia merirosvoja ja kapinallisia? Kenties siksi, että meistä on mahdotonta olla linjassa puolen tai toisen kanssa, "hyvän" tai "huonon" kanssa, mikä merkitsee, ettemme sovi minnekään. Mutta sopeutumattomien yksilöjen sijasta olemme tiennäyttäjiä, jotka kulkevat Jeshuan jalanjäljissä, kun menemme sisäisen kaksinaisuuden yli. Ja olen varma, että jollain tavalla, syvällä sisällä olet aina tiennyt tämän.

Minä olen tuntenut tämän koko elämäni (ja usein minua on syytetty naiiviudesta), mutta se kristallisoitui tajunnassani, kun olin noin 25-vuotias. Kohtasin tuolloin elämäntilanteen, jolla oli kaksi mahdollista lopputulosta, ja halusin kumpaakin erittäin kovasti, vaikka ne sulkivat pois toisensa. Olin täysin kahden vaiheilla ja hukassa, mitä pitäisi tehdä. Yhtenä aamuna heräsin yksinkertaisesta, mutta elävästä unesta. Oli tunne, että "tämä on tärkeä", joten kirjoitin sen päiväkirjaani: kävelin tietä pitkin metsässä ja kaarteen jälkeen näin pienen, froteelelumaisen seepravauvan, joka ilakoi vuoripuutarhassa. (Mielenkiintoista kyllä, se oli ensimmäinen niistä lukemattomista unista, jotka tapahtuivat vuorenrinteen ghettossa/asuinalueella, josta kirjoitin artikkelissa "Harmonian oivaltaminen" joulukuun 2020 Shaumbra-lehdessä.)

Kirjoittamisen jälkeen ihmettelin, miksi niin joutavanpäiväinen uni tuntui hyvin merkittävältä. Yhtäkkiä ymmärrys iski minuun kuin salama. Seepran ei tarvitse valita "tämän" ja "tuon" välillä. Sen ei tarvitse olla musta tai valkoinen. Se on kumpaakin yhdessä, muuttumatta harmaaksi. Näin välittömästi, miten se soveltui kaikenlaisiin asioihin elämässäni, ja aloin antaa itselleni luvan "haluta kumpaakin" – tai vielä enemmän – mitä tahansa ja katsoa sitten, miten asiat ratkeisivat. Nykyään sanoisin sitä "ja-tilan sallimiseksi ja energian antamiseksi palvella minua". Silloin se tuntui vain valtavalta helpotukselta. Siitä lähtien olen kerännyt satunnaisia seepramuistoesineitä muistuttamaan, että olen valkoinen ja musta, hyvä ja huono, tämä ja tuo, menettämättä kummankaan kauneutta ja määritelmää.

Mitä tekemistä kaikella tällä on tuon s-alkuisen sanan kanssa? Se on yksinkertaista. Kun sallin itseni, sellaisena kuin olen, poistan kokemuksestani kaiken kaksinaisuuspohjaisen tuomitsemisen (muunlaista ei ole). Olen sitten vihainen tai iloinen, väsynyt tai energinen, peloissani tai luottavainen, niin jos voin sallia sen olla niin, kuin se on, siinä ei enää ole tuota kaksinaisuuskierrettä ja -vääristymää. Se merkitsee, että energia voi lopultakin mallintua uudelleen sellaiseksi, mikä on tarkoituksenmukaista palvelemaan minua.

Myönnän, että ihmisen ei ole helppoa "sallia" jotain, mistä hän ei pidä. Esimerkiksi sen salliminen, että olen surullinen, saa minut huolestumaan, että joudun niin syvään masennukseen, etten koskaan pääse ylös. Mitä jos sen salliminen, että olen väsynyt, merkitsee, etten pääse koskaan enää sängystä ylös? Ja kipu! On täysin intuitionvastaista sallia kehooni sattua – mitä jos se ei mene koskaan pois? Minun täytyy korjata se, muuttaa sitä, ottaa vitamiinia, ottaa lääkettä, tehdä jotain korjatakseni sen! Mitä jos kivun salliminen on jopa vaarallista? Mitä jos sairastun tai jokin menee todella pieleen, koska sallin sen korjaamisen sijasta? No, salliminen ei ole passiivista – inspiraation tullessa teen edelleen asioita pitämään huolta itsestäni – mutta ihmisemme kaikki punaiset liput alkavat raivokkaasti heilua, kun meitä kehotetaan sallimaan, erityisesti silloin kun emme pidä tilanteesta. Siis en enää "salli". Minä "jeppaan".

"Kehoni ei tosiaan tunnu hyvältä tänään". Jep.

"Miksi tein niin?? Nyt kaikki menee pieleen. Tämä itse-epäily tappaa minut." Jep.

"Olen huolissani, ettei ole tarpeeksi rahaa." Jep.

"Lapsillani on vaikeaa, enkä tiedä, auttaisinko heitä vai jättäisin rauhaan." Jep.

"Olen huolissani, että tulee metsäpalo ja taloni palaa poroksi." Jep.

"Kaikki menee pieleen tänään." Jep.

"Minä pakahdun, ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi aikaa." Jep.

"Mitä kamalia asioita olenkaan tehnyt menneisyydessä." Jep.

"Toivon, etten olisi niin lihava." Jep.

"Tuo ihminen oli idiootti". Jep.

Jos ei ole jo selvää, "jep" tarkoittaa samaa kuin "joo", "aamen", "okei" ja niin edelleen. Minulle se on jonkin asian hilpeää tunnustamista sellaiseksi, kuin se on, lisäämättä perusteluja, katumisia, kyllä-muttia tai mitään muuta arvotuomiota. Kun sanon jep itselleni, annan tunnustusta sille osalleni, jolla on vaikeaa, antamatta sen ohjata elämääni. Minulle se on kuin lapsi, joka tarvitsee vain sitä, että sen valitus kuullaan. Sitten kun se on kuultu, lapsi juoksee taas leikkimään. Kuuntelet häntä aina, muttet koskaan laita häntä vastuuseen elämästäsi! Yhtä lailla yritän olla antamatta itseni valita puolta aspektien ja niiden valitusten kesken. Pelkästään sall- … tota, "jeppaan" ne, ja muistan, kuka on oikeasti vastuussa.

Jonkin salliminen ei merkitse, että sinun täytyy pitää siitä, eikä sinua kielletä ryhtymästä toimeen sen suhteen, jos inspiraatio iskee. Se merkitsee pidättäytymistä sen tuomitsemisesta. Kun menee "tämä on huono ja tuo on hyvä" -kaksinaisuuden yli, niin tuo energia – riippumatta siitä, ilmeneekö se muina ihmisinä, tilanteina tai aspekteina – voi tasapainottua ja suuntautua uudelleen uuteen, ei-kaksinaiseen elämääsi. Lataus lähtee. Epämukavuus helpottaa. Ja todellinen aarteemme tulee vähän lähemmäs pintaa.

Nimittäin salliminen merkitsee kirjaimellisesti kaksinaisuuden yli menemistä. Mutta kun on tuntenut vain kaksinaisuuden, se on vaikea tehtävä ihmiselle. Niinpä siitä tulee taas yksi asia, joka pitää tehdä, saada "oikein" tai "väärin". Siitä syystä valitsen jepin.

Jep, tämä olen minä, kaikkine pilkkuineni, raitoineni, syylineni ja vikoineni.

Jep, tämä olen minä, kaikkine heikkouksineni ja nerokkuuksineni.

Jep, tämä on tarkkaavainen minä ja unohteleva minä, ahdistunut minä ja inspiroitunut minä.

Jep, olen pyhimys ja olen syntinen.

Ja jep, huijasin vain itseni kiertämään tuon kirotun s-alkuisen sanan ja olemaan ok sen osalta ja – mikä tärkeämpää – itseni osalta, sellaisena kuin olen. Kuka tiesi, että tuollainen typerä sana voisi olla portti kauan odotetun Kristus-aikamme kristalliseen kirkkauteen/selkeyteen!

Älä huoli, jos et oikein pääse sallimisen kyytiin. Valitse vain jep. Onnistut tässä.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.