Niklis Nancy (crimsoncircle.com)

Jokaiselle kanavahenkilölle on varattu oma ketjunsa. Valtaosa kanavoinneista on Pirjo Laineen käännöksiä. Tänne siis vain kanavointeja. Näkemyksille /mielipiteille on varattu oma ketjunsa.

Niklis Nancy (crimsoncircle.com)

ViestiKirjoittaja hammer » 24.11.2021 22:07

MINUN HASSU MATKANI (TIELLÄ VALAISTUMISEEN)

Kirjoittanut Nancy Niklis (www.crimsoncircle.com)
Marraskuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Ammoisista ajoista saakka olin etsijä – kunnes pakkasin kiihkeästi kassejani lähteäkseni paikalliseen nunnaluostariin ja antaakseni kaikkeni Jumalalle. Muutama vuosi sitten olin saanut tarpeekseni. Se oli siinä. Ei mitään. Olin luopunut omasta elämästäni ja omasta kyvystäni tehdä päätöksiä, jotka olivat parhaan etuni mukaisia, joten "annoin kaiken Jumalalle", niin sanotusti. Olin kokeillut hyvin monia asioita tehdäkseni itsestäni onnellisen, löytääkseni vastauksia, mutta kaikki turhaan. Olin taas oman masennukseni syvyyksissä, eikä ollut enää mitään menetettävää.

Niin kauas taaksepäin kuin muistan, olin erilainen, en muiden lasten kaltainen. Rakastin aina luontoa, ja muistan usein valvoneeni myöhään, kauan sen jälkeen kun kaikki muut korttelin lapset olivat menneet nukkumaan, ja tuijotin suuresti ihaillen ja kaivaten tähtiä yötaivaalla.

Monien shaumbrojen tapaan elämä oli rankkaa ollessani nuori. Perheeni ja minä emme ole koskaan olleet läheisiä, ja vannon vilpittömästi, että heidän on pakko olla avaruusolentoja ja minä olen ihminen. (Tai ehkä se on toisinpäin?) Olemme ehdottomasti hyvin erilaisia. Mutta muistutan itselleni, että myös he (kyllä, jästejä) ovat jossain kohtaa polullaan valaistumiseen, ja se tuo minulle vähän rauhaa.

Teininä kamppailin opintojen ja ystävien kanssa, tuntematta koskaan, että sovin joukkoon. Olin vain liian kummallinen, liian outo, liian omituinen. Ulkopuolisuuden tunne oli aina hyvin esillä. Elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998) on kohtaus, jossa tohtori Gonzo (Benicio Del Toro) on juuri nousemassa lentokoneeseen ja Raoul Duke (Johnny Depp) sanoo ääneen: "Siellä hän menee. Yksi Jumalan omista prototyypeistä. Jonkinlainen suurtehomutantti, jollaista ei koskaan edes harkittu massatuotantoon. Liian outo elämään. Liian harvinainen kuolemaan." Aaaah! Lopultakin oli helpotus tietää, että on olemassa muitakin outoja lintuja, ja kuulla täydellinen kuvaus itsestäni!

Maailma näytti hyvin nopeatahtiselta, kun taas minä vain nautin leikkien, keinuen, etsien mielikuvituksellani hahmoja pilvistä tai kadottaen itseni tähtien valtavuuteen ja kauneuteen. Kuten Mark Twain sanoi äskettäisessä Merlin-tapahtumassa: "Olin täynnä seikkailua, ja halusin päästä ulos ottamaan selvää, mistä tässä suuressa maailmassa oli kyse, ja toivottavasti tavoitellessani sitä saisin selvää, mistä minussa oli kyse."

Kun olin nuori teini, aloin lukea Carlos Castanedan kirjaa The Teachings of Don Juan (= Don Huanin opetukset), meditoin ja joogasin vähän, jotka olivat marginaalitoimintaa tuolloin. Yhdessä kohtaa, kun pengoin hippikirjakauppaa (joka oli likaisen rakennuksen kellarissa ja jossa oli Hobbitin näköinen myyjä, juuri sellainen mitä voisi kuvitella likaisesta "reikä seinässä" -tyyppisestä kaupasta), otin kirjan hunzoista, vuori-ihmisistä jotka elivät usein yli 100-vuotiaaksi, kävelivät päivittäin pitkiä vuoriportaita ylös ja alas ja söivät yksinkertaisesti. Ostin myös Ming-Dao Dengin kirjan 365 Tao: Daily Meditations (= 365 tao, meditaatio joka päivälle) siinä toivossa, että se opastaisi minua. Saatoin tuntea näiden kirjojen yksinkertaisuuden ja hitauden, ja se toi minulle iloa.

Halusin jonkun opettajan tulevan luokseni (kuin Don Huan) tai jonkun gurun löytävän minut onnekkaalla tavalla ja opettavan minulle mystisiä taitoja. Kuitenkin istuessani esikaupungin keskuksessa minulle alkoi valjeta, ettei Don Juan tulisi ihan lähiaikoina – ei iso ja seksikäs adonisversio, eikä maagiversio. Siihen mennessä kun olin 17-vuotias, minulla oli ollut kolme kuoleman lähikokemusta ("kolauta/törmää ja täytä"), en ollut erityisen motivoitunut oppilas, olin vaihtelevasti ystäväryhmissä ja tunsin eksyneeni täysin, syvälle avaruuteen. Olin villi lapsi, syntynyt olemaan villi, enkä tiennyt, mitä tekisin itseni kanssa!

Viimeinen kohtaaminen kuoleman kanssa sai aikaan halun "saada elämäni järjestykseen", ja keskityin kouluun, koska se oli tuolloin keino saada tietoa. Ajan kuluessa siitä tuli eräänlainen pakkomielle. Ajatellen, että löytäisin teorioista vastauksia itsestäni ja ympäröivästä maailmasta, heittäydyin opintoihini. Se ei kuitenkaan koskaan tuntunut oikealta, ainoastaan rankalta. Paljolti Kuthumin tapaan, opiskelin päästäkseni pois kehosta, mieleen. Nyt nauramme kumpikin sille.

Kun olin 18-vuotias, toinen pakkomielle tuli elämääni – vuorikiipeily. En koskaan aikonut ottaa sitä niin vakavasti, mutta se tapahtui. Opiskelin ja kiipeilin. Ja opiskelin ja kiipeilin vähän lisää. Matkustin Pohjois-Amerikan ja Aasian läpi ja lopulta ympäri maailmaa. Tiesin, miten eletään asuntovaunuelämää, vietetään paljon aikaa luonnossa, eletään kylmällä vedellä ja leiritulilla, ympäri vuoden ja monenlaisissa ilmastoissa. Pelasin uhkapelejä Las Vegasissa aika ajoin (upea kiipeilypaikka muuten), ja voitin kerran huikeat 25 dollaria. Törsäsin sen Fudgee-O-pikkuleipiin – mmm mmm hyvää! Kun se laitetaan perspektiiviin, tämä vastaa samaa, kun joku töissä käyvä törsää kolmen ruokalajin hummeriateriaan ja pullolliseen (ei lasilliseen) hienointa punaviiniä. Aah, tuon roskasakkielämäntyylin hienostuneisuutta! Silloinkaan en ollut mikään "ihmisihminen", eikä minulla ollut läheisiä ystäviä. Myös kiipeilykumppanieni kanssa olin hiljainen ja varautunut.

JA SITTEN HASSU ASIA TAPAHTUI MATKALLA VALAISTUMISEEN – ELÄMÄNI HAJOSI. Jätin pitkäaikaisen suhteen ja kodin. Kykenemättä löytämään uutta paikkaa, tutustuin sohvasurffailuun, minulla oli todella rankka kohta vanhempieni kanssa ja isoäitini (joka kasvatti minut) kuoli. Se kaikki tuntui liialta käsitellä, kun unelmaelämäni – vapaus, bileet, kuumat miehet, ystävät, runsas kiipeileminen ja kirjastokirjojen ummehtunut haju – hajosi. Ja sitten alkoi vähemmän romanttinen suhteeni outojen työpaikkojen kanssa.

Muutaman vuoden päästä minun oli pakko lopettaa kiipeily rasitusvamman vuoksi (ei kai minua oikeasti pakotettu, koska se oli minun valintani), joten uppouduin syvemmälle opintoihin. On hassua katsella sitä nyt taaksepäin, koska suuntautuessani opintoihin, erkanin kauemmas ja kauemmas itsestäni. Pystyin todella samaistumaan tri Dougin ja Lindan (syyskuun Living in Keahak) keskusteluun opistotason koulutuksestaan. Tri Doug kysyy itseltään: "Miksi kompastuin johonkin vaikeaan? Koska olin edelleen [henkisessä] koulutuksessa." He puhuivat kovasta työnteosta, olemisesta virran ulkopuolella ja kaiken tekemisestä kömpelösti/hankalasti pikkuihmisenä, mutta motiivina oli olla lukkiutumatta menneisyyteen ja tehdä oma tulevaisuuteensa. Heillä ei ollut tietoisuustyökaluja lähteä pois vanhoista tavoista, mutta he halusivat ja se oli tuo kipinä. Aah, nyt voisin todella samaistua tähän lähestymistapaan työssä ja elämässä! Minulla oli keveyden ja resonoinnin tunne, kuin he olisivat puhuneet suoraan minulle. Oli suuri helpotus tietää, että joku muu tunsi samalla tavalla koulusta kuin minä, koska mitä enemmän menin sisään opintoihin, sitä vaikeampaa oli olla itseni ja kuulla intuitiotani.

JA SITTEN HASSU ASIA TAPAHTUI MATKALLA VALAISTUMISEEN – ELÄMÄNI HAJOSI. Toinen suhde katkesi (vanhaa karmaa vapautui), jossa olin uhrannut paljon itsestäni (aivan liian paljon!). Minulla oli burnout, olin väsynyt ja aloitin jatko-opintoja, kaikkea samaan syssyyn, asuin jossain, missä en halunnut asua (mistä tuli siunaus, koska pidimme paljon hauskaa), tapailin miehiä, jotka eivät ottaneet minua vakavasti (mikä tarkoitti, etten ottanut itseäni vakavasti) ja tunsin totaalista, syvää yksinäisyyttä ja epätoivoa.

Jatko-opintojen jälkeen en ollut varma, mitä tekisin, joten kuuntelin erästä selvänäkijää ja lähdin matkustelemaan. Mutta enimmäkseen se tuntui paikallaan polkemiselta, eksymiseltä ja velkaantumiselta. Minusta tuntui kirjaimellisesti, että olin loputtomassa käytävässä, jossa oli monia, monia ovia, ja jokainen niistä sulkeutui, kun pääsin sen luo. Ei ollut työpaikkoja, oli huonoja suhteita, ei ollut todellista yhteyttä muihin. Kun olin lähempänä neljääkymppiä, mikään ei oikeastaan enää innostanut minua – buddhalaisuus, urheilu tai työ. Sallin edelleen miesten kohdella itseäni kuin ovimattoa, eikä rahaa virrannut minun suuntaani.

JA SITTEN HASSU ASIA TAPAHTUI MATKALLA VALAISTUMISEEN – ELÄMÄNI HAJOSI. Lähdin yritystyöpaikasta, jonka kanssa en ollut harmoniassa, lähdin kauniista asunnostani, sain sosiaaliavustusta jonkin aikaa, olin uskomattoman vihainen vanhemmilleni, miehet olivat jymäyttäneet minua liian monta kertaa eikä minulla ollut intohimoa ja halua elää tai kuolla. Kuin Margo Thresholdissa, olin mennyt liian monia umpikujapolkuja pitkin. Ei ollut iloa, ei paikkaa mihin kääntyä, ja kolmatta kertaa halusin lopettaa elämäni. Sanoin itselleni: "Joko hirtät nyt itsesi tai teet jotain." Valitsin elämän. Kuin Arwen Tarussa sormusten herrasta, kun hän kuiskasi pahaenteisesti Argonille: "Valitsen kuolevaisen elämän", minä olin se. Vaikka en yhtä hienossa mekossa.

Aah, salliminen. Elä ja anna Jumalan! Ok sielu, aion aina ja ikuisesti tehdä, mitä sinä haluat. Päästän kaikesta irti. Adamuksen sanoin minä sallin. Kuten Julie Mack Divine Couragessa (Time of the Merlin), minusta tuli hyvin herkkä valolle ja äänelle. Kaikki oli hyvin äänekästä ja pysyin enimmäkseen vai kietoutuneena peittoon, pehmeässä ja lämpimässä tunteessa kotelosta. Olin turvassa siellä, ja oli hiljaista. Se oli jokseenkin ainoa asia, jonka pystyin käsittelemään tuolloin. Luulen, että tieteellisin termein sitä kutsutaan burnoutiksi, jonka oireet ovat samanlaisia kuin traumaperäisen stressihäiriön. Oivaltamistermein sitä kutsutaan: "Vittu, parasta kuunnella sieluasi, muuten se hajottaa sinut!" Tai Merliniä omin sanoin siteeraten: "Parasta päästä pois ihmisvirrastasi, tuosta liian monimutkaisesta ja tuskallisesta virrasta, ja siirtyä sielun tasaiseen virtaan. Tule takaisin Merlin-virtaan, vedä syvään henkeä ja salli sielun viisaus täydellisessä harmoniassa kanssasi." Päätettyäni jäädä tälle planeetalle, pakkasin kassini nunnaluostariin. Koska kaikki muu oli epäonnistunut, "annoin kaikkeni Jumalalle".

Kuten kävi ilmi, nunnaluostari ei ollut tulevaisuudessani. Mutta aloin sallia sen tulla minulle, "sen" ollessa rahaa, matkustelua, tutkimista, iloa. Työpaikkoja vain tipahti syliini, ja työn kautta löysin, mitä merkitsee asettaa sopivat rajat, sanoa "ei" ja se on ok, eivätkä ihmiset syö energiaani.

Olen oppinut, minkä arvoinen olen rahallisesti, mikä on paljon enemmän, kuin ajattelin aiemmin! Oikeasti opin olemaan se, mitä Adamus kutsuu "suvaitsemattomaksi paskiaiseksi". Tärkein asia jonka löysin (no, Adamus kertoi minulle), on, että mitä enemmän en tee, sitä enemmän kaikki tulee minulle. Minun tarvitsee tehdä vähän, mutta ei paljoa. Ennen tuntui siltä, kuin olisin työntänyt kivenjärkälettä mäkeä ylös. Nyt tuntuu siltä, että yhdellä taikasauvani napautuksella kivenjärkäle lähtee pyörimään, ei ongelmia. Saan nyt hiljaisuutta, tilaa ja tunnetta. Olen paljon parempi tunnistamaan sieluni, intuitioni.

Jatkan päivittäin sukeltamista matalan aidan taakse, ja voin samaistua moniin Divine Couragessa annettuihin kommentteihin: "En pidä ihmisistä", "Minusta ihmiset ovat ärsyttäviä", "Näen jokaisen ihmisen hevonpaskan", "Minua voi sanoa hulluksi".

Okei, lohikäärme, edesmenneen, mahtavan David Bowien sanoin:

Hei beibi, nyt olet täysin yksin

Hei beibi, anna minun saattaa sinut kotiin

Tanssitaan, tanssitaan

Twist and shout, mashed potatoes myös

Ja mitä tahansa vanhaa tanssia, mitä haluat

Tanssitaan, tanssitaan

Siis Kuthumin tapaan, minä kävelen ja kävelen ja kävelen. Minä piereskelen, nauran, juon, kiipeilen ja nautin luonnosta ja kauneudesta, minä rakastan, vihaan ja itken. Minä tanssin ja minä kävelen, kävelen ja sitten kävelen vähän lisää. Miksi? Koska me olemme niitä, joita olemme odottaneet. Meidät on löydetty. Kaikki on hyvin koko luomakunnassa. Kippis sille, ystäväni (vain hienommalla ranskalaisella viinillä). Kippis sille!

*****

Nancy Niklis on tehnyt monia asioita ja ollut monia asioita, ja nyt hän sallii. Häneen saa yhteyttä Facebookissa, Nancy Niklis (https://www.facebook.com/natsumi.harasan).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.
hammer
Ylläpitäjä
 
Viestit: 5843
Liittynyt: 03.11.2013 22:02

Paluu Kanavoinnit

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 8 vierailijaa

cron