ENKELISEIKKAILUJA
Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Syyskuun 2017 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
Yhtenä päivänä mestari huomasi, että ihminen jää taas aika lailla kiinni maailman hulluuteen, ja päätti kertoa tarinan.
Leijuessaan päämäärättömästi eetterissä, Yamiel ja Buziel puhaltelivat monimutkaisia pilvirenkaita kuluttaen aikaa. He olivat hiljattain anoneet lupaa maahanmuuttoraadilta, saaneet juuri sisäänpääsykoodinsa ja nyt odottelivat nimensä huutamista. Ilmeisesti oli melkoinen prosessi saavuttaa heidän määränpäänsä, mutta niiden tarinat, jotka olivat olleet siellä, saivat aina tuntumaan siltä, että se oli koko hässäkän arvoista. Yamiel oli jo kauan halunnut sukeltaa sinne, mutta Buziel – aina kiireisenä jossain projektissa – oli vähän hitaampi tulemaan mukaan. "Odotetaan, kunnes jonot lyhenevät", hän sanoi. "Miksi tungeksia niin monien muiden mukana? Ja mistä saakka sinä olet ylipäätään seurannut laumaa?" Niinpä Yamiel odotti, koska ei halunnut mennä yksin.
Hassu juttu oli, etteivät jonot koskaan juuri lyhentyneet, ja ne kulkivat hyvin hitaasti. Viime kerralla tullessaan katsastamaan tilanteen, hän huomasi hälyttävän suuntauksen. Jonot kulkivat lopultakin nopeammin, mutta ne olivat myös paljon pidempiä! "Ihan oikeasti, Buziel, voit viimeistellä sen myöhemmin. Jos emme mene pian, emme ehkä koskaan saa tilaisuutta!" Buziel oivalsi, että hän oli viivytellyt useita aioneita (vaikka Yamiel oli tuonut sen esiin vasta eilen), joten hän pörhisti loistettaan ja sanoi: "Okei, tehdään se. Olen niin valmis, kuin koskaan tulen olemaan, vaikka", hän lisäsi vähän epäröiden, "toivon todella, ettemme kadu tätä."
Niinpä he laittoivat sisään anomuksensa, saivat tarvittavan luvan ja nyt odottivat merkkiä. Kuljeskellessaan nämä ystävykset huomasivat kurkistavansa sumun läpi jotain, mitä he eivät olleet koskaan ennen huomanneet. Se oli jonkinlainen suuri aula, ja kun he menivät lähemmäs, sumu hälveni ja he näkivät monia enkeleitä tulevan ja menevän kiireisenä. He tunsivat kutsuvan nykäisyn, vaikkei se tuntunut siltä kaoottiselta Eteiseltä, josta he olivat kuulleet – itse asiassa koko alue huokui hyvin rauhallista tunnetta – mutta he menivät lähemmäs tutkimaan. Aula näytti muodostuvan monista yksittäisistä tiloista sekä alueista suuremmille kokoontumisille, ja nyt näkyviin tuli kimaltava kyltti: MONATRY. "Mo-na-try … mikä se on?" Yamiel räpytteli vähän silmiään. "Sinun olisi pitänyt valmistautua paremmin!" Buziel sätti. "Mutta ei se mitään, tein oman tutkimukseni tästä koko seikkailusta. Monatry on paikka, jossa suunnittelemme retkeämme."
"Suunnittelemme sitä?" Yamiel kihisi ärsytyksestä. "Missä on seikkailunhalusi? Spontaaniutesi? Miksi ei vain sukelleta sisään ja katsota, mitä tapahtuu?" Yamiel oli kärsimätön sielu ja aina hölisemässä seuraavasta mahtavasta ideasta, seuravasta hullusta koettavasta asiasta, ja nyt hän oli kärsimätön. "Ihan oikeasti, tämä vie aivan liian kauan. Odotettuamme kaikki nämä aionit, mitä vielä voisimme suunnitella? Mennään vain!"
Aina varovainen Buziel epäröi. "En tiedä", hän sanoi. "Minusta meidän pitäisi seurata menettelytapaa, jota he suosittelivat. Emme ole koskaan ennen olleet siellä, mitä jos eksymme? Kenties heillä on kartta tai jonkinlainen käsikirja, jonka voisimme ottaa mukaan. Minulla on huono tunne tästä …"
"Voi, lopeta kaikki tuo huolehtiminen!" Yamiel huusi. "Oletko koskaan nähnyt sitä paikkaa, johon olemme menossa? Se on pienenpieni sininen piste syrjäisessä kolkassa Tuolla Jossain, ja siellä on tiukemmat turvatoimet kuin missään. Pujahdamme vain muutamaksi minuutiksi sisään, ja jos emme pidä siitä, palaamme välittömästi takaisin. Se on täysin turvallista. Mikä voisi mitenkään mennä pieleen?"
Buziel epäröi, katsoi pitkään suurta aulaa ja lopulta nyökkäsi. "Okei sitten, mennään. Näetkö tuon valtavan pyörrealueen tuolla? Olen melko varma, että se on Eteinen." Yamiel kirkastui innostuksesta. "Tunnen sen jo vetävän!" hän kiljaisi. "Heidän on täytynyt aktivoida jo sisäänpääsykoodimme. Tule nyt, mennään!!"
Etäältä katsottuna se oli kaunis väri-, ääni- ja tunnepyörre, mutta lähempänä se oli ehdottomasti kaoottinen. Monet enkelit pysyttelivät loitolla pyörteestä, mikä sai Yamelin aina pyörittelemään silmiään siipiensä takana. "Tylsät vanhat kunnon nynnyt", hän ajatteli itsekseen.
Joku ohikulkeva enkeli on saattanut huomata vähän hälinää ja pienen muutoksen, kun kaksi ystävää hävisi tuohon pyörivään energiaan. Itse asiassa aluetta tarkkaili eräs enkeli. Ironisesti hymyillen Mumiel huomasi, että Buziel ja Yamiel olivat hypänneet sisään hyvin vähän valmistautuneena. "Typerät, typerät enkelit", hän ajatteli itsekseen. "No, he tulevat takaisin tuota pikaa." Ja juuri silloin kuin tilauksesta hän huomasi, että kaksi pientä tietoisuusläiskää leijui ohi. Hän kirkastui ja lähetti merkkivalon.
Tämä oli hänen työtään tällä hetkellä: lähettää merkkivalo yksittäiselle ohikulkevalle enkelille, joka ehkä halusi löytää tien Monatryyn. Monet tulivat tänne matkallaan Maahan, mutta monet muut unohtivat sen täysin jäätyään kiinni seikkailun jännitykseen. Hurjalla matkallaan ulottuvuuksien läpi ja takaisin tuohon vastustamattomaan Eteiseen, heiltä meni täysin ohi sisäänkäynti Monatryyn. Mutta tällä kertaa hänen merkkivalonsa huomattiin, ja kaksi rähjäistä enkeliä kurkotti häntä kohti.
"Rakas Yamiel ja rakas Buziel, on mukava nähdä teidät taas! Mutta mitä ihmettä teille on tapahtunut? Vain hetki sitten olitte valoisia ja innostuneita ja syöksyitte sisäänkäyntiportin läpi. Ja katsokaa nyt teitä, täysin uupuneita ja masentuneita … Mitä tapahtui?"
"Vain hetki sitten? Buziel haukkoi henkeään. "Hetki??! Niinkö sinä kutsut sitä?" Mumiel hymyili, sillä hän tiesi aina ensin olevan hämmentävää, kun enkeli tuli takaisin aika-avaruudesta. Vaikka se kesti vain hengenvedon ajan hänellä, heistä se tuntui ikuisuudelta.
"Tämä … Se … Voi, tämä oli hulluin asia, minkä olen koskaan tehnyt!" Buziel huudahti. "Mikset kertonut meille, että se olisi sellaista?" "Sitä me teemme täällä", Mumiel vastasi lempeästi. "Mutta te hyppäsitte sen osan yli."
Buziel vetäytyi mököttämään hiljaa, ja nyt Yamiel löysi äänensä. "Se oli niin … En koskaan kuvitellut … Minulla ei ollut mitään aavistusta …" hän vaikeni etsien sanoja. "Sitä ei vain ymmärrä, millaista tuolla alhaalla on! Ihmiset – kyllä, muutuimme itse asiassa ihmisiksi – ovat kamalia! He ovat joskus myös ihania, mutta he ottavat toistensa energiaa kaikenlaisilla tavoilla, eikä se ole sellaista kuin täällä, missä tuntee vain väsymystä jokin aikaa. Tuolla alhaalla he oikeasti piinaavat toisiaan! Miksi he tekevät niin? Ihan sama, tiedän miksi. He ovat kaikki unohtaneet. Mekin unohdimme, vaikken uskonut sen olevan mahdollista." Hänen äänensä hiljeni. "Mekin satutimme ihmisiä ja joskus toisiamme." Kuiskaten hän lisäsi: "Satutimme jopa itseämme."
Mumiel hymyili lempeästi ja kuunteli, kun Yamiel jatkoi: "Luulimme, ettemme voisi mitenkään unohtaa, mutta tosiasia on, että muutaman ensimmäisen ihmishengenvedon jälkeen ei vain muista enää. Se on mahdotonta! On aina se tunne, että jotain puuttuu, jotain täytyy löytää tai tehdä tai muistaa, mutta sitä ei koskaan ole. Ja …" hän piti hetken tauon syvällä ajatuksissaan. "Luulen, että tuo jonkin puuttumisen tunne saa ihmiset toimimaan niin, kuin he toimivat."
Mumiel hymyili taas. "Se on totta", hän sanoi. "Itsensä unohtaminen on suurin kuviteltavissa oleva tuska, eikä sitä voi edes kuvitella, ennen kuin se on tapahtunut itselle! Mutta rakkaat ystävät, nyt kun olette taas täällä, mitä aiotte tehdä?"
Buziel tokaisi: "En koskaan aio …", mutta hänet keskeytti yhtäkkiä toisen enkelin läsnäolo. Tällä enkelillä oli hyvin erilainen energia ja siinä ole violetinkristallinen hohde, jota oli harvoin nähty tässä osassa "Siellä Jossain". Mumiel tunnisti hänet ja tervehti iloisesti ja kunnioittaen. Yamiel ja Buziel vain tuijottivat sanattomana. He eivät olleet koskaan tavanneet niin hohtavaa olentoa. Itse asiassa, koska heitä tahrasivat vielä äskettäiset urotyöt aika-avaruudessa, he luulivat, että sellaisia on vain legendoissa. Mutta siinä se oli ja hohti suoraan heidän edessään.
"Rakkaat ystävät", Zebael sanoi. Hänen värähtelynsä väreili heidän ytimeensä saakka ja sytytti syvällä sisällä jotain, mikä oli ollut horroksessa hyvin, hyvin pitkään. "Olette eläneet monia satoja elämiä maan päällä. Näen uupumuksen kentässänne, mutta näen myös viisauden ja palon sydämessänne, jota ei ollut aiemmin. Nyt teidän on aika muistaa."
"Voi, me muistamme", Yamiel sopersi. "Emmekä unohda koskaan enää, koska emme mene koskaan, emme koskaan takaisin." Zebael hymyili pilke silmäkulmassa, sillä hän oli kuullut nuo sanat monta kertaa aiemminkin muilta uupuneilta enkeleiltä.
"Mutta", hän sanoi, "kun muistatte ihmismuodossa, silloin kaikki yhdistyy. Sieluintohimonne syttyy enemmän kuin koskaan, ja olemuksenne kimaltaa viisautta, mitä ette voi saada millään muulla tavalla. Katsokaa vain, mitä se teki minulle!" He tuijottivat kunnioittaen, kun Zebaelin värit – ja äänet ja kuviot ja muodot ja kaikki muu – sykki intohimoa ja elämää. Se oli sanoinkuvaamattoman kaunista, vangitsevaa, lumoavaa ja ennen kaikkea jumalaisen inspiroivaa. Kenties he voisivat mennä takaisin vielä kerran. Heidän monet elämänsä maan päällä tuntuivat jo hyvin kaukaisilta – kenties se ei ollutkaan niin huono juttu.
Zebael hymyili. "Olen kanssanne matkan joka askeleella", hän vakuutti, "ja kuiskailen muistutuksia sydämeenne. Yksi vaikein muistettava asia on, että kaikki ovat maan päällä omasta valinnastaan. Kyllä, he ovat unohtaneet itsensä, mutta he muistavat joku päivä, aivan kuten te. Niinpä nähdessänne tuskaa ja vaikeuksia maailmassa, muistakaa, että sillä ei ole oikeasti merkitystä. Se ei ole, kuka te – tai he – oikeasti olette. Se on peliä, jota olette pelanneet, teemapuisto jossa olette vierailleet, ja mitä selvemmin näette tämän, sitä lähempänä olette Itseänne." "Vielä yksi asia", hän jatkoi, "ja kenties se on tärkein. Sallikaa itsenne olla olemassa. Kaikissa näissä elämissä olette oppineet rajoittamaan ja pidättelemään itseänne kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Tämä viimeinen sukellus on elämä, jossa hellitetään, ollaan taas kerran vapaa ja ollaan olemassa ilman rajoituksia. Ja kun se tapahtuu, lupaan, että te ette kadu mitään."
Kun Zebael jatkoi vielä muutamalla muulla kehotuksella, heidän innostuksensa heräsi. He palaisivat, ja tällä kertaa se olisi erilaista. Tällä kertaa he olisivat valmiita. Zebael jätti jäähyväiset ja Mumiel johti hyväntahtoisesti hymyillen nämä kaksi ystävää Monatrya kohti. Tällä kertaa he suunnittelisivat asiat vähän paremmin. Heidän seuraava sisäänmenonsa tapahtuisi oikein – kenties ei niinkään heidän tulevasta ihmisperspektiivistään katsottuna, vaan se olisi täydellinen heidän auttamisessaan muistamaan. Tämä muistaminen olisi vaikeaa – se saattaisi viedä useamman elämän, mutta Zebael oli näyttänyt, että sen voi tehdä, ja hän oli olemuksellaan inspiroinut heitä.
Lopulta, oltuaan runsaan määrän Monatryn ajattomuudessa, Yamiel ja Buziel vetivät syvään henkeä ja sukelsivat viimeisen kerran pyörteeseen. Juuri tuolla hetkellä he kuulivat tutun äänen: "Olen kanssanne aina, matkan joka askeleella."
Kasvaessaan taas kerran maan asukkaina ja nähdessään taistelua ja hulluutta ja tuskaa kaikkialla ympärillään, aina silloin tällöin he saattoivat kuitenkin kuulla kuiskauksen: "Kaikki on hyvin." He luulivat sen tarkoittavan, että maailmasta tulisi hyvä, ihmiskunta heräisi lopulta ja ihmiset alkaisivat muistaa itsensä. Mutta tuo kuiskaus merkitsi todellisuudessa, ettei millään siitä ollut oikeasti merkitystä. Kaikki tulisivat taas pois, näkisivät merkkivalon, tapaisivat mestarin ja sallisivat sen, mitä tarvittiin, että he muistaisivat. Sitä odotellessa, Yamiel, Buziel ja kaikki muut "muistavat 'elit" tiesivät, että oli viimeinkin aika nauttia koko luomakunnan jännittävimmästä matkasta.
-----------
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.