Taipale Anna (annataipale.com)

[hammer]

LAITA TEEVESI KIEHUMAAN – OLEN TULOSSA KOTIIN

Kirjoittanut Anna Taipale (crimsoncircle.com)
Helmikuun 2019 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Minulla oli tapana leikilläni kutsua itseäni "paska-shaumbraksi" aina, kun minuun iski tuo vanha itse-epäily, joka sanoi, etten pärjännyt kovin hyvin Oivaltamisessani tai ihmismatkallani. Näin oli, kunnes oivalsin, että Oivaltaminen on hyvin yksityinen ja henkilökohtainen asia, joka ei välttämättä näytä miltään tietyltä ihmisulottuvuudessa.

Mestaruuden ei tarvitse näyttää samanlaiselta shaumbrojen keskuudessa. Tarkoitan, että on ok, että on ihmispersoona ja ihmismieltymykset ja -kokemukset, ja mestaruus voi näyttää hyvin erilaiselta jokaisella meistä. Ajattele St. Germainia – hän oli Adamuksen mukaan mies, joka söi ainoastaan kaurahiutaleita ja hunajaa (jossain rakastajattariensa kanssa kuhertelun välissä). Siitä hän piti.

Minulle taikaa on se, että nyt voin oikeasti valita, miltä ihmiselämäni näyttää ja tuntuu, ominen mieltymyksieni mukaan. Elämää sanelivat ennen tiedostamatta integroimattomat aspektit, esivanhempien kaavat ja massatietoisuuden vaikutus. On vaatinut vähän (kenties paljon) sallimista ja irtipäästämistä oivaltaa, että nyt on todella kyse minun luomuksestani. Se mitä pidän parempana, ei ole ainoastaan ok, vaan pyhää. Paradoksi on, että minun on tarvinnut päästää irti myös kontrollista ja halusta tehdä asioita omalla (rajoittuneen ihmisen) tavalla.

Kynnys-työpajan aikana johon osallistuin muutama vuosi sitten, näin yhtenä yönä unen. Vierailin Ylösnousseiden mestareiden klubilla, ja eräs nainen näytti minulle paikkoja. Hän kertoi, että heillä oli klubilla minulle lempinimi: "Laita teevesi kiehumaan". He kutsuivat minua näin, koska olin ollut jo muutaman elämän aivan Oivaltamisen nurkan takana ja he odottivat minua nyt minä päivänä hyvänsä. Minulla alkoi valjeta, että olin ollut melko itsepintainen henkisessä matkassani ja tuo sama itsepintaisuus oli mennyt myös tielleni.

Juttu on niin, että olin ollut varsinainen puristi hyvin monta elämää, kuten luulen myös Tobiaksen olleen. Yrittäen aina tehdä oikein, laittaa maailman raiteilleen, löytää tieni kotiin, aina vain. Elin hyvin monta elämää kädet sidottuna ja annoin itselleni kokemuksen, että minut tukahdutettiin, tapettiin tai minua pilkattiin sen vuoksi, kuka olin. Tietysti se oli sisäinen kokemus itsestäni, pelkästään peilattuna ulkopuolelle. Ilmaisu "paska-shaumbra" kertoi täydellisesti tuon vanhan kalvavan tunteen, että minun pitäisi olla ihmisyydessäni tai hengessäni tietynlainen. Ikään kuin olisi jokin oikea tapa.

Luulen, että Adamus yrittää kuvata tästä perfektionismista irtipäästämistä tarinoissaan, joissa Mestari juo tripla-espresso-latte-macchiatota kolmen suklaa-croissantin kera, ennen rientämistään hampurilaismestaan. Syö, mitä haluat! Pukeudu niin, kuin haluat. Valitse, mitä haluat, ja tee oma juttusi, beibi! Pelkäsin ennen menettäväni ihmisiä (jotka eivät joka tapauksessa olleet kovin kiinnostuneita minusta silloin ja vielä vähemmän nyt) ja asioita (luotan kaikkeen, mitä tulee tielleni). Minulla oli tapana ponnistella elämässä niin paljon, että nyt sen pelkkä ajatteleminenkin uuvuttaa!

Sitten jossain kohtaa aloin oivaltaa, ettei perfektionismi vienyt minua minnekään. Itse asiassa, siinä oli oikeasti kyse elämisen pelkäämisestä. Niin paljon kuin pelkäsinkin ihmisegoani, paradoksaalisesti pelkäsin avautua sielulleni. Kaikkien "Laita teevesi kiehumaan" -matkojen pointti oli ollut rentoutua Oivaltamiseeni ja nauraa koko matkan huvittuneena.

Sieluni ei välitä hittoakaan, mitä syön, teen tai en tee, ja kenen kanssa hengaan, jos kenenkään. Hassu asia on, että kun kokemus itsestä laajenee, herää täysin uusi arvostus ihmistä kohtaan. Miksi tyytyä mihinkään vähempään kuin se, mistä oikeasti pitää? Jos jokin ei ole sinun tyyliäsi, heitä se pois. Jos jokin ei resonoi kanssasi, älä viitsi vaivautua. Mitä vähemmän vakavasti otan itseni ihmisenä – tai totta puhuen mitään – sitä nautittavampaa ja arvokkaampaa kaikesta tulee.

Näen sillä tavalla, että suuri osa perfektionismista – huoli mestaruuden tai ihmisyyden oikeasta käyttäytymisestä – liittyy syyllisyyteen ja häpeään. Minusta näyttää siltä, että syyllisyydellä on suomut ja hengitys tulta. Syyllisyys on peitetarina: se varmisti, että jatkoin matkaa ja yritin löytää jotain (vapautus, suoja, sielu), kunnes olin valmis päästämään irti tarpeesta sovittaa tai löytää jotain.

Nyt haluan vain ilmaista ja nauttia elämästä. Ilmaiseminen voi näyttää hyvin ihmismäiseltä tai se voi näyttää joltakin muulta. Ei ole oikeaa tapaa elää mestarina – kyse on tosiaankin henkilökohtaisesta mieltymyksestä. Joillekin se voi olla penkkeilyä koko päivän, toisille jotain muuta.

Esimerkiksi minä kirjoitin kirjan, ja siitä tuli vähän menestys maassani. Kirjassa on kyse itserakkaudesta, ja se on kenelle tahansa, jota huvittaa lukea se. Se ei ole ehdottomasti new age tai henkinen kirja, ainakaan minun perspektiivistäni, vaan se on kohdistettu paremmin valtavirtayleisölle, kuin tietylle "henkisyyteen kallellaan olevalle" yleisölle. Siinä on yhtä paljon kyse oppimisesta sanomaan "ei", kuin oman sielunsa ja myötätuntoisen suhteen sallimisesta itseensä. Pidän nyt esitelmiä ja työpajoja ja tapaan yksityisasiakkaita, ja yksi osa työtäni on kaupallisella alalla. Vuoden päästä voisin tehdä jotain muuta. Tai sitten en.

Pointtina on, että sallin itselleni kaikki nämä matkat ja ilmaisumuodot ja unelmien toteuttamisen. "Yhdet vielä" on suosikkisanontani, eli elän todella omaa elämääni – lopultakin! Rakastin sitä, mitä Adamus kertoi Shakespearesta: Shakey-parkaa revittiin kaupallisen työnsä ja sydäntyönsä välillä. Kaveri otti itsensä niin vakavasti, ettei hän sallinut itsensä tehdä kumpaakin – tai minkä tahansa muodon sisäisen ilmaiseminen ottikin.

Minulla kaikki kiteytyy itseluottamukseen. Sallien sieluni myötätunnon huuhtoa kaikkien (väärien) itsehavaintojen yli, myös sen, millainen mestaruuteni tai ihmisyyteni pitäisi tai ei pitäisi olla. Se on hyvin yksityinen matka, ja todellisuudessa voin vain sallia itseni – ihmisyyteni, mestaruuteni, säteilyni, minkä muodon ne ottavatkin. Tämä luottamus on ollut vaikein, kuitenkin vapauttavin asia minulle. Olen oivaltanut, että kaikki näennäiset ristiriidat ovat vain ilmaisu-ulottuvuuksia ja -kerroksia – ja-tilanne.

Olen vasta aloittamassa ilmaisuromanssiani, jossa toivotan tervetulleeksi toteutumaan kaiken, mitä sisältä versoo, suunnittelematta tai ajattelematta liikaa. Minulle tämä on sitä, mihin Adamus viittaa Nova Vitassa elämän stailaamisena. Virtaaminen sen mukana, mitä sisältä nousee, luottaen ja kunnioittaen sitä – riippumatta siitä, ovatko toiset ihmiset (myös shaumbrat) samaa mieltä tai eivät. Se on omaa yksityistä tanssiani, minun ei kuitenkaan tarvitse piilottaa sitä enää. Minun ei tarvitse peilata tanssiani ulkopuolelta arvioidakseni sitä. Kuulun nyt itselleni.

****

Anna rakastaa kukkia, luontoa, matkustamista ja kaikkia aistillisia asioita. Hänen sydämensä sykkii kirjoittamiselle ja kaikenlaiselle luovalle ilmaisulle. Hän pyörittää yritystään, opastaen ihmisiä omaa itseään kohti. Annan saa kiinni hänen nettisivuiltaan (https://annataipale.com).

****

Edit.
Yllä oleva kirjoitus on julkaistu Crimson Circle -sivulla.
Koska Annalla on olemassa oma kotisivu, niin korjasin linkin suoraan hänen sivulleen.

Hammer
-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

YRITTÄMINEN – JA SIITÄ LUOPUMINEN

Kirjoittanut Anna Taipale (http://www.crimsoncircle.com)
Heinäkuun 2019 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Kun olin 5-vuotias, yksi lempileikkini oli seistä peilin edessä tuijottaen kuvaani ja toistaa kuin mantraa: "Kuka minä olen? Kuka minä olen? Kuka minä olen?" kunnes kasvojeni ääriviivat hämärtyivät ja ajatukset hävisivät. Aloin tuntea jotain muotoni ulkopuolella, ja yhtäkkiä en ollut enää pieni tyttö, vaan osa jotain valtavan suurta, laajentuvaa ja lohduttavaa. Tunsin suurta iloa ja rajattomuutta. Minä olen, kaikui koko olemuksessani. Hämmästelin sitä tietoa, että kaiken olevaisen takana oli sama iloinen tietoisuus, jossain syvällä, vaikka se olisi kuinka piilossa.

Minulla ei ollut oikein sanoja kokemukselleni, mutta sanoin vanhemmilleni näiden laajentavien hetkien jälkeen: "Rakastan itseäni!" Ihmettelin, miksi oli sotia ja nälänhätää, kun kaiken sen alla oli myös tämä iloinen avaruus, josta kaikki voivat aina vastaanottaa. Pienen tytön mielestäni tuntui siltä, että ihmisyyden hälinässä useimmat meistä olivat unohtaneet "todellisen asian".

Päätin, että halusin kirjoittaa kirjoja itserakkaudesta, kun kasvaisin aikuiseksi. Mutta tuon päätöksen jälkeen tapahtui elämä. Aloin yrittää sopia joukkoon ja opin epäilemään itseäni. Suurimman osan elämästäni yritin olla riittävä, selvittää kaiken, parantua ja löytää tavan sovittaa ihmisyyteni, joka oli sotkuinen ja jolla oli huono itsetunto, yhteen henkisen itseni kanssa.

Vuosien saatossa minulla oli niin monia epätoivon, surun, syvän yksinäisyyden ja sisällä raivoavien taistelujen hetkiä, että toisinaan tunsin tulevani hulluksi ja kuolevani (ja niin kai tapahtuikin). Minua hävetti, että olin ollut "henkisellä polulla" käytännössä koko elämäni – opiskellen psykologiaa, oma-apua ja henkisyyttä ja omistautuen Crimson Circlen materiaaleille – ja vedin edelleen puoleeni väkivaltaisia suhteita, kykenemättä keräämään rohkeutta "seurata omaa autuuttani" tai selvittää, miten saadaan ammatilliset unelmani toteutumaan. Puhumattakaan epäonnistumisestani yltäkylläisyysongelman selättämisessä.

Kun yksi erityisen myrskyisä suhde oli vihdoin loppunut, oivalsin – vasen käsivarteni puolihalvaantuneena ja sisäinen tilani raunioina – että olin antanut koko elämäni äänioikeuden siinä, miten arvokkaaksi tunsin itseni, toisille ihmisille, toisille olennoille, "universumille", jollekin ulkopuoliselle kaikkivaltiaalle luojalle. Jossain suruni ja turhautumiseni keskellä päätin, etten enää yrittäisi ymmärtää, mitä itserakkaus oli. Kuolisin mieluummin, kuin antaisin kenenkään tai minkään muun enää koskaan päättää minun arvoani. Olin kyllästynyt yrittämään sopia joukkoon ja tehdä/ymmärtää ihmispelin oikein.

Minulle todella välähti, mitä Tobias ja Adamus olivat tarkoittaneet puhuessaan vastuun ottamisesta omasta elämästään ja omista luomuksistaan. Sen sijaan, että etsin vahvistusta ulkopuolelta, aloin liikuttaa energioitani, kuten Tobias ehdotti tuolloin. Huomasin, että kun keskityin niiden asioiden sallimiseen itselleni, jotka toivat minulle iloa jokapäiväisessä elämässä, täytin elämäni omilla energioillani, enkä jonkun muun tai massatietoisuuden energioilla. Ja hassua kyllä, käsivarteni parantui lopulta tuosta mystisestä halvaantumistilastaan.

Kun aloin tehdä pikkuruisia asioita huolehtiakseni itsestä, vaikka tunsin edelleen olevani kaukana sydämeni unelmista, elämäni alkoi tuntua enemmän omaltani. Oivalsin, miten olin käyttänyt muita ihmisiä itseni kohtelemiseen huonosti – kukaan ei ollut todellisuudessa kohdellut minua kaltoin, vaan olin uskonut niin syvästi omaan uhriuteeni, että vedin jatkuvasti puoleeni sortavia kokemuksia. Itse aisassa olin kohdellut toisia väärin omalla uhriudellani ja rajoittuneella perspektiivilläni siitä, kuka olin.

Mitä enemmän sallin itselleni elämän makeita asioita – uintikurssin käyminen halutessani oppia surffaamaan enkä osannut uida, tai jäätelöpaketin syöminen päivälliseksi ilman syyllisyyttä, tai torkkujen ottaminen töissä välittämättä, mitä työtoverit ajattelivat siitä – sitä makeampaa elämästä tuli. Aina kun havaitsin vastarintaa nousevan sisältäni, mikä sai tuntemaan, etten ollut arvokas tai etten ollut ansainnut tuota makeutta, tein sen joka tapauksessa. Se oli prosessi, joka vaati vähän sinnikkyyttä, mutta kun jatkoin sitoutumista itseeni, huomaisin muutoksen tavassani vetää puoleen energioita.

Lopulta oivalsin, ettei itsearvostus ollut mitään selvitettävää, vaan tietoisuuden näytös/teko. Oppimalla hoivaamaan itseäni ilman syyllisyyttä, ohjasin energioitani luontaisen arvon paikasta, enkä yrittänyt korjata ja todistaa arvoani. Tämä loi niin paljon turvallisuutta ja luottamusta sisälläni, että pystyin vähitellen sanomaan "ei" asioille, jotka eivät tuntuneet oikeilta, ja pysyttelemään erossa siitä, mikä ei tuntunut sopivalta minulle. Aloin ilmaista itseäni suoremmin. Se oli seksuaalienergiakoulua (SES) käytännössä, eläen sitä joka päivä.

Ajan kuluessa oivalsin, että niin kauan kun jatkoin itseni työstämistä – paremmaksi tekemistä, korjaamista, parantamista ja yrittämistä ymmärtää itseäni (ja muita) – toisin elämääni lisää korjattavaa, opiskeltavaa, selvitettävää. Olin toiminut viallisuuden perspektiivistä ja uskonut, että oivaltaminen, itserakkaus ja tasapaino olivat asioita, jotka saavutetaan, joiden arvoinen ollaan ja jotka selvitetään.

Mitä enemmän keskityin ihanien asioiden sallimiseen itselleni – pienien ja suurien – sitä enemmän oivalsin, ettei ollut mitään selvitettävää. Ei ollut oikeasti ketään muuta takaamassa oivaltamistani, vaivattomuuden tunnetta sisälläni ja asioita, jotka halusin kokea. Tämä muutti myös suhdettani rahaan – se meni vain perille, että suhde itseeni oli se, miten loin elämäni. Kyse ei ollut mistään, mikä piti tajuta oikein päässäni, vaan kyse oli siitä tavasta, jolla toimin itseni kanssa ja käyttäydyin itseäni kohtaan, kuten itseni vieminen vessaan, kun täytyi pissata. Se on niin yksinkertaista. Ja erityisesti silloin kun olin jonkin itse-epäilyn paskamyrskyn keskellä tai hetkessä jolloin elämä oli yleisesti ottaen syvältä. Pointtina oli olla enää hylkäämättä itseäni edes kaikessa ihmisyydessäni.

Sen tarkoituksellinen valitseminen, miten halusin kohdella itseäni pienillä tavoilla ihmistasolla, auttoi minua sallimaan itseni. Kun annoin itseni vain olla ja nauttia elämästä ja tehdä asioita, joista pidin, tuli helpommaksi vastaanottaa jokainen ajatus, tunne, vaikutelma, sisäinen taistelu, tuntemus, intuitio, tietäminen, tapahtuminen, avautuminen, pimeys, valo ja tuolle puolen meneminen. Oivalsin, että itseni vastaanottaminen tällaisena, tuomitsematta, ja jatkuva makea itsestäni huolehtiminen oli luonnollinen ja hyvin aistillinen tilani. Mitä enemmän sallin itseni vain olla, sitä sujuvammaksi tuli vastaanottaa niin ulkopuolella kuin sisäpuolella ja lopulta vastaanottaa sieluni myötätunto.

Itserakkaus on ollut haastavin asia, jonka olen koskaan kohdannut, koska se on niin yksinkertaista. Jos minun pitäisi jotenkin kiteyttää se kokemusperäisellä tasolla, sanoisin, että itserakkaus on itsensä ja elämän kokemista suurelta osin ilo- ja kauneusaistin kautta. Ei ole mitään selvitettävää, joten se oli todella vaikeaa mielelleni. Minulle itserakkaus on ihmisen osalta tietoisuusteko, tietoinen valinta. Ja sielulle, no, se on luonnollinen tila.

On hassua ajatella, että etsin ennen ylhäältä ja alhaalta sitä rakkautta, joka oli aina siinä, mutta minulla on myös valtavaa kunnioitusta tätä matkaa kohtaan. Ja tässä kohtaa Atlantiksen pääpanta, jonka Adamus hiljattain mainitsi, tulee kuvaan mukaan.

Pääpanta edustaa ehdollistumista yhdenmukaisuuteen, unohtaen luonnollisen itserakkauden, myötätunnon ja sen tilan, että se on ok, kuka olemme, juuri sellaisena kuin olemme (JA). Näen kollektiivisen arvottomuuden eli sen, miten tämä pääpanta toimii maailmassa, patologisena uskomuksena, että meidän täytyy tulla joksikin – fiksummaksi, seksikkäämmäksi, terveemmäksi, rakastavammaksi tai menestyneemmäksi – ponnistelemalla sen eteen ja "yrittämällä päästä sinne".

Kenties alun perin loimme pääpannan Altantiksella viattomana "yritetään päästä sinne" koettaessamme jotenkin selvittää alkuperämme. Mutta pääpanta estää meitä muistamasta ja oivaltamasta sen luonnollisen rakkaustilamme, että olemme ok juuri sellaisena, kuin olemme. Pääpannan poistaminen on käyttäytymistä kunnioittavasti ja rakastavasti itseä (ihmistä) kohtaan. Se vie meidät mielen ulkopuolelle, aisteihin, ja muistamaan, kuka olemme. Olemme todella jo oivaltaneet – olemme mitä olemme, tulemme aina olemaan ja olemme aina olleet. Pyhän kolminaisuuden ihmisen kokemusosuus on ollut sotkuinen, ja mitä sitten? Se on aina ollut myös pyhä ja rakkauden arvoinen. Luonnollinen tilamme on ilman pääpantaa, vapaana siitä arvottomuuspelistä, johon osallistuimme unohtaessamme nimemme, "yrittäessämme päästä siihen".

Siis mikä tuo sinulle iloa tai lohtua, edes pikkuruisen? Keskity siihen, salli se. Kun teet tämän, arvottomuus järjestelmässäsi – syyllisyys, häpeä, haavat, jokainen rajoitus jonka otit omaksesi ihmismatkalla – nousee luonnostaan pintaan vastarintana ja esittäytyy häiriötekijöinä todellisuudessa, joko sisällä tai "ulkona".

Tämä "paska alkaa lentää" on mahtava merkki, koska se merkitsee, että kaikki mikä piti sinua rajoittuneisuudessa, on matkalla pois järjestelmästäsi. Se on myös kutsu palata siihen, mikä tuo sinulle iloa ja hoivaa sinua. Rapa ei koskaan roiskunut siksi, että olit jotenkin viallinen, vaan koska et ollut! Todellisuutesi kysyy periaatteessa aina sinulta: mitä myötätunto itseä kohtaan olisi tässä? Minulla vastaus tuohon kysymykseen on sallia tuon pääpannan lähteä pois ja päästä synkroniin oman luonnollisen tilansa kanssa. Itsearvostuksen valitseminen kerta toisensa jälkeen (erityisesti tekoina, kun se ei ole mentaalinen asia) kuorii pois rajoittuneisuustarinat, ja lopulta oivaltaa, että kaikki ihmiselämässä on tarinaa ja voi yhtä hyvin valita ne, joista pitää.

Itserakkaudesta kirjoittaminen ja puhuminen on ollut intohimoni pienestä tytöstä saakka, mutta melko kauan minusta tuntui vähän ristiriitaiselta tämä intohimo, koska epäilin, oliko se vain häiriötekijä ja jonkinlaista makyoa. Vaikka päästin irti siitä (ja jokseenkin kaikesta muusta) matkallani, tämä intohimo on aina vain tullut takaisin. Ja sitten oivalsin, että se oli lahja, jonka lopultakin annoin itselleni tässä elämässä: sallia itseni uneksia suuria, elää unelmiani ja tehdä, mihin ikinä sydämeni tuntee vetoa, sallia itseni todella laulaa sieluni laulua, tarvitsematta selvittää kaikkea ja pelkästään leikkiä, kokea todellinen luontoni ihmisulottuvuudessa ja vaatia takaisin nimeni.

Kun Adamus alkoi puhua mintohimosta, olin täysin mukana. Mintohimo ei ole mitään, mitä odotetaan minulta, sillä mestarilta ei odoteta mitään. Se on kuin kukkalähde, joka ilmestyy sydämestäni, jokin iloinen ilmaisumuoto, syvä kaikho (tai kaiho kuten sanomme suomen kielellä). Siinä ei ole kyse yrityksestä saada ihmiset rakastamaan itseään tai yrityksestä muuttaa maailmaa, vaan jonkin perspektiivin tarjoamisesta ja mahdollisuuden valaisemisesta, pelkästään puhtaasta ilosta.

Olin hämmentynyt, kun Adamus sanoi kerran, että taide muuttaisi maailman (ja minulla meni kylmänväreitä, kun hän sanoi nauraen jossain ProGnostissa: "Ei tainnut muuttaa"), mutta tajuan sen nyt. Mikä tahansa saa meidät pois mielestämme, se muuttaa maailmaa. Mikä tahansa tuo meille iloa, pökerryttää meidät, saa sydämen ja kehon huokaamaan suloisesta helpotuksesta tai paistattelemaan elämän aistillisuudessa, se muuttaa maailmaa. Eikä kyse ole siitä, että maailmaa täytyy muuttaa, mutta olen hyvin innoissani, koska oma maailmani on muuttunut sinisestä äänien, värien, kukoistuksen ja loiston sinfoniaksi. Pohjimmiltaan se, että vein itseni vessaan, kun oli tarvetta (niin banaalilta, kuin ehkä kuulostaakin), söin niin paljon suklaata, kuin halusin, ja tein, mitä ikinä halusin tehdä – nämä valinnat ravistelivat minut lempeästi (ja joskus rajusti) rajoittuneisuusunestani. Maailmani muuttui osallistumalla täysillä ihmiselämään itse haluamallani tavalla, viimeinkin, ja olemalla ajattelematta sitä liikaa enää. Pohjimmiltaan kokeilin jotain uutta.

***

Anna rakastaa kukkia, luontoa, matkustamista ja kaikkia aistillisia asioita. Hänen sydämensä sykkii kirjoittamiselle ja kaikenlaiselle luovalle ilmaisulle. Hän pyörittää yritystään, opastaen ihmisiä omaa itseään kohti. Annan yhteystiedot löytyvät hänen nettisivuiltaan (https://annataipale.com/). Kielen saa vaihdettua sivujen oikeasta yläkulmasta (FI = Suomeksi)

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.

[hammer]

EI KATUMISIA

Kirjoittanut Anna Taipale (www.crimsoncircle.com)
Tammikuun 2023 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Chillaan Havaijin saarella ja syön "lanailla" munakasta. Kuthumi on vieressäni, ja meillä on pientä rupattelua, joka kääntyy kerroksittain kotiinpaluuseen. Kun nautin sateisesta säästä ja tunnen merituulen, Kuthumi lähettää kuvaa/tunnetta, miten hänellä oli tapana (kun ei kävellyt) istua verannalla monsuunikauden aikana, kun hän kävi kotimaassaan ja oli yksin.

Innokkaana tutkimaan saarta ja nauttimaan sielukodistani täysillä, olenkin sen sijaan ollut sairaana muutaman päivän – kokemus joka on antanut tervetullutta maadoittumista ja tilan, joka tuo pintaan ahdistusta ja juttuja. Mitä syvemmin olen sallinut tämän levon ja nollauksen, sitä suuremmaksi katumuksen ja kaipauksen mainingit ovat kasvaneet sydämessäni.

Katumusta siitä, ettei ole jalkeilla. Pelkoa siitä, että jää jostain paitsi. Katumusta jälleen yhdestä viivästymispäivästä luovassa projektissani (ja yleiskatumusta siitä, että olen laittanut luovuuteni sivuun muiden töiden vuoksi). Kaipausta suhteeseen joka jäi taakse muutama vuosi sitten, kaivaten kauniin elämän jakamista jonkun turvallisen ja rakastavan kanssa. Sielukkaiden ja tasavertaisten yhteyksien kaipausta. Pettymystä siitä, että muut eivät täysin kohtaa ja on tehtävä kompromisseja. Hajonneiden suhteiden pehmeitä, mutta vielä näkyviä arpia.

Kun nämä tunteet tulevat pintaan suodattamatta, oivallan, että tämänhetkinen kaipaus liittyy suurelta osin tämän elämän lopullisuuteen, hyvästeihin ihmisille, joita olen rakastanut, kaivaten jo kaikkia paikkoja ja maisemia, joita olen kutsunut kodiksi. Tuntiessani ihmismatkaani, nousee muistoja ensimmäisten kehokokemusten uutuudesta ja viattomuudesta – niin kevyitä, niin ohikiitäviä, sisään ja ulos, puhdasta iloa – ja sitä seuraavista ihmiselämän kokeiluista, taisteluhaavoista, viisaudesta, iloista, vastoinkäymisistä ja yksinkertaisista ihmeistä.

Kaikki tämä kaipaus ja katumus ei kumpua niinkään nykyisestä ihmisitsestäni, vaan siitä, että se on ollut monien entisten elämien punainen lanka/teema, joka tulee nyt pintaan ja kotiin integroitavaksi. Voi, syvää niiden sieluni ilmaisumuotojen surua, jotka luulivat elämänsä "haaskatun", marttyyrien jotka kuolivat tyytymättöminä, missiot keskeneräisenä, maailman ollessa edelleen sotkua ja sydämet korjaamatta.

Mutta se on vain havainto, että jokin on haaskattu tai hukattu. Havainto erillisyydestä, vähemmästä kuin täydellinen, olemisesta jossain tai jonkun muun kanssa, kuin meidän tarvitsee olla, illuusio ajasta. Koskaan ei ole mitään, mitä sielu ei ole. Sielu on katumus, epäily, pelit, flunssa joka rasittaa kehoa, alati kehittyvän itserakkauden löytäminen, ihmismatka – ja kaikki sen yli.

Osallistuin hiljattain Time Traveling -työpajaan (= aikamatkustus), jossa puhuimme todennäköisyyksistä verrattuna mahdollisuuksiin. On samaan aiheeseen liittyvä nauhoitus (https://store.crimsoncircle.com/probabi ... tials.html), joka julkaistiin monta vuotta sitten ja jonka olen kuunnellut aina silloin tällöin, ja pidän sitä hyvin koskettavana ja soveltuvana omaan matkaani. Se auttoi minua oivaltamaan, että pysymme enimmäkseen melko suljettuna itseltämme.

Tämä limittyi havaintoon, jonka tein työskennellessäni asiakkaideni kanssa. Aistin heidän energiansa ja tunsin eron heidän elämänsä rajoittuneen ja kaavamaisen kehityskaaren ja niiden kultaisten mahdollisuuksien välillä, joita kupli heidän energiassaan, mutta harvoin niitä hyödynnettiin tai valittiin toteuttaa. Sitten aloitin omanlaiseni terapian, jossa pelkän ihmisille kanavoimisen sijasta, voin "potkimalla persuuksille" inspiroida heidät ottamaan täyden vastuun elämästään ja energiastaan. Monet ottavat, ja silloin tapahtuu syvää transformoitumista ja unelmia ilmentyy. Tietysti se on ollut myös oma matkani koko ajan. Näkemykseni mukaan, mahdollisuuksiemme tietoinen hyödyntäminen vaatii sisäistä turvallisuutta, myötätuntoa ja henkisen ohituksen lopettamista. Se merkitsee viisauskäsitteiden integroimista JA potkujen antamista loputtamalle parantamiselle, rajoittuneille perspektiiveille ja arvottomuusmalleille.

Minulle päätöstekijä on aina ollut itserakkaus – lahjat joita olemme valmiita antamaan itsellemme. Joskus tuo lahja on rehellinen ja läpikotainen itsemme tarkasteleminen, kohdaten ja irtipäästäen (ei katsoen läpi sormien tai kieltäen) kuvitteelliset esteemme – häpeä, kateus, vertailu, epäily, vastuuttomuus ja syyttely. Nämä pelit pitävät usein kirkkaimmat mahdollisuutemme loitolla. Vaikka nuo rajoittuneet perspektiivit itsestämme ovat sielun ilmaisumuotoja yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, silloin kun uskomme olevamme vähemmän täydellinen ja esitämme pikkuihmisen osaa, sitä vedämme puoleemme energiastamme (tai tiedostamatta käskemme) – pienen ihmisen todennäköisyyksiä.

On myös mahdollisuus kaikkien osiemme hyvin virtaavaan yhdistymiseen tässä ihmisverryttelypuvussa - eläen ilossa ja rakkaudessa sen kanssa, kuka todella olemme. Silloin kun ei ole mitään saavutettavaa ja kaduttavaa, ei ole vastarintaa energiani kokemiseen sen pirstoutumattomassa virrassa. Tämä myötätuntoinen prisma vapauttaa minut lopultakin kokemaan valitsemiani mahdollisuuksia, ilmentämään sydämeni unelmat. Tunnen, että siitä syystä nuo aspektit/puolet nostavat päätään nyt – he ovat saaneet muistion, että heidän nimetty ylösnousijansa ei halua enää näperrellä rajoittuneiden näkemysten kanssa.

Se ei välttämättä tarkoita, että ihmiselämästä tulee jotenkin täydellistä tai stressitöntä, tai etten enää koskaan pelaa mitään pelejä. Mutta sallin itseni myös nauttia elämästä ja valitsen "ison virtani" – kuten kutsun sitä – valmiina (joskus takellellen) hyppäämään jyrkänteiltä, jos on tarvetta, valmiina kaikkiin tunteisiin ja tuntemuksiin, kun niitä tulee, valmiina esittämään ihmisosaa täysillä, pirstoutumattomana itsenäni.

Siis, kun hyvin luultavasti lähdet tästä ihmiselämäkokemuksesta ilman katumisia, täydellisyydessäsi, mitä valitsisit elämääsi nyt?

Jos ihmisheikkouksia, pelejä, kummallisuuksia ja kaikkia elämän yleisiä törppöilyjä ei olisi tarkoitus ottaa liian vakavasti? Jos itse asiassa mikään ei olisi väärin, minkä lahjan antaisit itsellesi?

Mitä valitsisit, jos sallisit sydämesi laulaa, antaisit itsesi tulla hulluksi, et kerrankin olisi niin järkevä (tai olisit kerrankin järkevä, jos se palvelisi hyvinvointiasi)?

Mitä valitsisit, ilman katumisia?

***

Kirjoittajan kommentti: uusi sieluilmaisuni, YouTube-kanava "Soul and Stuff" (https://www.youtube.com/channel/UCFADNK ... s6FheKxfNA), on paikka, jossa puhun itserakkaudesta (jatkuvasti laajentuva intohimoni), ihmiselämästä kaikkine typeryyksineen, loistoineen, hauskuuksineen ja paskoineen – ja omasta psykologiamuodostani. Ja jos olet valmis myötätuntoiseen ja transformoivaan persuuksille potkimiseen, yksityissessioita on tarjolla netissä sivustoni kautta (https://annataipale.com/).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.